Ali Martikainen katseli häntä ymmällä, mutta samalla ihaillen hänen häikäisevää kauneuttaan, jota loistavat koristeet vielä lisäsivät. Jossakin hänen sielunsa sopukassa liikahti ajatus: viettelijä!
— Eivätkö ne ole kauniit vai mitä sanotte? läähätti Olga katkonaisella äänellä.
— Kauniit ne ovat — teidän kantaminanne. Teille ne sopivat, sillä te olette itse kaunis!
Olga katseli häntä läpitunkevasti.
— Puhutteko totta? Sanotteko mitä ajattelette? Ei, te ajattelette toista! Sanokaa suoraan, miltä minä näytän!
— Te näytätte häikäisevän kauniilta! sanoi Ali Martikainen lämpimästi, yhä enemmän ihmetellen Olgan kiihtymystä. — Kenelle hyvänsä eivät tuommoiset koristeet sovi, mutta teille ne sopivat. Te olette kuin luotu niitä kantamaan.
— Niinkö arvelette? sanoi Olga käheällä äänellä, melkein kuiskaten. — Niin arvelin minäkin alussa, luulin olevani luotu näitä kantamaan. Ihailin näitä intohimoisesti, mielettömästi. Kerskailin näistä ja nautin, kun näin kilpailijattarieni kalpenevan kateudesta, nautin sanomattomasti. Mutta nyt ajattelen toista, olen ajatellut jo hyvän aikaa. Nämä ovat puhdasta, väärentämätöntä tavaraa, mutta sittenkin näissä on yksi vika! Tiedättekö, mikä se on, tiedättekö?
Hän näytti olevan tukehtumaisillaan.
Ali Martikainen alkoi aavistaa, mutta tekeytyi hämmästyneeksi ja pudisti päätään.
— Jos nämä olisivat rakastamani miehen lahjottamia, läähätti Olga, niin kantaisin näitä ylpeänä. Mutta sellaista miestä ei minulla ole, ei ole ollut. Nämä ovat ihailijoilta, julkisilta ja salaisilta. Ovat koettaneet ostaa näillä suosiotani, julkeimmat ehkä muutakin. Siksi näitä häpeän näyttää ylläni; tuntuu kuin joku yhtenään osottaisi minua sormellaan ja ivailisi. Se tunne on kiduttava ja sitä täytyy kestää aina, joka hetki siellä kadehdituissa piireissä liikkuessaan. Tekisi monasti mieli riistää nämä yltään ja viskata ne niiden jalkoihin, jotka ovat ne lahjottaneet. Mutta se on mahdotonta, silloin olisin julkisesti häväisty, potkittu pois tyhjyyteen, jossa minulla ei ole miltään, ei ketään.