Viimeiset sanat hän huusi melkein itkuun purskahtamaisillaan. Hänen rintansa kohoili rajusta mielenliikutuksesta, hän ojensi vavisten käsiään Ali Martikaista kohti ja rukoili:
— Päästäkää, päästäkää ne pois, ne polttavat!
Ali Martikainen tunsi syvää sääliä ja osanottoa. Hän katseli hellästi Olgan silmiin, hänen teki mieli puhua, lohduttaa, viihdyttää, mutta hän ei sanoja löytänyt.
Hän otti Olgan vasemman käden ja ryhtyi siitä hyväillen, hellävaroen irrottamaan rannerengasta. Olga rauhottui vähitellen. Hänen rintansa kyllä edelleen aaltoili kiivaasti ja veri karkeloi hänen poskillaan, mutta hänen silmistään hävisi hätääntynyt, rukoileva katse. Ne näyttivät aivan kuin vetäytyvän häilähtävän verhon taakse, ja sieltä ne katselivat salaperäisinä, kutsuvina, pyörryttävinä. Ja Ali Martikainen tunsi hänen kätensä vapisevan.
Kun hän veti pois irrottamansa rannerenkaan Olgan kädestä, jäi sen paikalle kalvoseen punertava juova. Hän kumartui äkisti ja suuteli sitä pitkään, tulisesti.
Olga hyväili hänen tukkaansa toisella kädellään. Hän kohotti päänsä.
Olgan silmissä oli yhä edelleen tuo salaperäinen, pyörryttävä katse.
Silmäripset olivat vain painuneet vielä alemma, ja hänen huulensa
vavahtelivat.
— Päästäkää toinenkin! kuiskasi Olga.
Ali Martikainen totteli, mutta teki työnsä tällä kertaa vielä hitaammin, katsellen koko ajan hellittämättä Olgan silmiin. Hän ei enää niiden viettelevää katsetta pelännyt, hän etsi ja janosi sitä, hän antoi sen upota sielunsa pohjaan asti, sytyttää ja polttaa.
Äkkiä hän kysyi liikutuksesta vavahtelevalla äänellä, sanoja tapaillen:
— Olga, miten te — miten sinä olet joutunut naimisiin hänen — Loginovin kanssa?