Olga vavahti kuin olisi saanut ruoskan iskun. Hän painoi päänsä alas.
— Tahdotko sen tietää? kuiskasi hän käheällä tukahtuneella äänellä.
— Tahdon, minä tahdon, jollei sen kertominen ole sinulle liian tuskallista.
— Jos lieneekin, minä kerron sen sinulle, puhui Olga tuskin kuuluvasti, ja hänen hartiansa alkoivat vavahdella nyyhkytyksistä. — Se oli järjetöntä, niinkuin kaikki muukin on. Olin silloin melkein lapsi, en ymmärtänyt mitään, en edes vastaan panna. Olimme köyhiä, isäni oli pikkuinen metsävirkamies siellä lähellä koskia, ja meitä lapsia oli paljon. Tuli sitten päälliköksi hän, hyväsydäminen mies, niinkuin näet. Sääli meitä, auttoi, koulutti minut ja kaikki toiset sisarukset. Sitten alkoivat vanhemmat minua houkutella, puhuivat hyvästä asemasta, ylhäisistä tuttavuuksista. Itkin, mutta en muuta osannut. Lopuksi työnsivät minut väkisin, antoivat hänelle palkkioksi hyvyydestään.
Viimeiset sanat hän lausui melkein parahtaen ja jäi seisomaan pää painuksissa, hartiat hillittömistä nyyhkytyksistä vavahdellen. Hän seisoi siinä kuin uhrilammas, jonka jalat ovat sidotut, niin ettei se voi muuta kuin alistua.
Ali Martikaisen valtasi sanomaton sääli, ja tuska repi hänen sydäntään. Hän näki yhdellä kertaa kuin ilmestyksenä edessään seisovan naisen elämäntaivalluksen: hymy huulilla, parvenaan ihastuneita liehittelijöitä ympärillä, kadehtijoita ja panettelijoita takana, ja jaloissa raskaat kahleet, jotka syöpyvät, syöpyvät yhä syvemmälle lihaan, mutta joita ei kukaan huomaa, tai jos huomaa ken, ei ole niitä näkevinään.
Hän tunsi povessaan uinuvien voimien nousevan jyrkästi moista vääryyttä ja ilveilyä vastaan. Hän oli kerran riistänyt edessään olevan naisen kuoleman käsistä, tuskattoman ja nopean kuoleman käsistä. Hän oli valmis riistämään hänet toisen kerran elinikäisen kidutuksen käsistä ja katkomaan hänen kahleensa. Kohtalo näytti tahallaan lähettäneen tämän naisen hänen tielleen, häneltä turvaa saamaan. Hyvä! Hän oli valmis taistelemaan hänen puolestaan, hänen omistamisestaan, vaikka kaikki maailman vallat vastaan nousisivat. Hän tunsi Olgan tästä hetkestä lähtien kuuluvan hänelle ja hän aikoi hänet ottaa, hän ei hetkeäkään epäröinyt.
Hän silitti hellästi Olgan tukkaa ja laski sitten kätensä hänen kaulalleen ja puhui lämpimällä, tuskasta vavahtelevalla äänellä:
— Anna anteeksi, Olga. Loukkasin sinua, haavoitin sydäntäsi ja tuotin sinulle tuskaa. En olisi pyytänyt kertomaan, jos olisin tiennyt sen niin katkeraksi.
— Elä pyydä mitään anteeksi, sanoi Olga yhä hillittömästi nyyhkyttäen. — Et sinä sydäntäni haavoittanut, se on jo ennestään haavoitettu, ja sinä saat nähdä ja tietää sen. Ja sinä saat tietää kaiken muunkin. Sinä olet suora ja rehellinen, niin tahdon myös minä olla. En tahdo salata sinulta mitään, en mitään, en näyttää paremmalta kuin olen.