Rannalta he taivalsivat käsi kädessä ja kiirehtimättä polkua pitkin. Jos oli yöllä ollut sadeilma, oli polulla vetisiä paikkoja, joiden yli Ali Martikainen kantoi Olgan sylissään. Jos oli kaunis poutailma, poikkesivat he polulta metsään ja tekivät siellä pitkiä kävelymatkoja.
Joskus he myös istuivat uimahuoneen rappusille ja katselivat etelään ja kaakkoon päin avautuvia Äänisen rannattomia ulapoita, joilta seesteisellä syysilmalla voi erottaa kaukana kangastavia metsäsaaria. Ne näyttivät sinne kaukaisuuteen päin mykevästi viettävää vesilakeutta vasten ilmassa riippuvilta puistikkotylvöiltä.
— Mitä sinun mieleesi tuollainen kangastus tuo? kysyi kerran Olga värähtävällä äänellä.
Ali Martikainen kietaisi kätensä Olgan uumille ja selitti:
— Se kehottaa minua ponnistamaan eteenpäin. Elämä on rajaton niinkuin tuo vesilakeus, ja onni on siellä, se näkyy. Pitää vain pysyä rohkeana ja epäröimättä, tavottaa se, ennenkuin se pääsee liukumaan tuonne kaukaisuuteen, näkymättömiin.
— Niin, ennenkuin se pääsee liukumaan, kertasi Olga. — Minusta on monasti tuntunut, kun olen katsellut noita saaria, että ne ovat jo häviämäisillään, aivan kuin olisivat painuneet kauemmaksi. Pelko ja epätoivo silloin mieleeni tuli ja pois piti paeta täältä. Mutta aina palasin uudestaan ja silloin näin ne taas selvästi. Uusi toivo syttyi silloin, sisässäni puhui ääni: se tulee kerran vielä, tulee, ole rohkea!
— Se ääni ei pettänyt, sanoi Ali Martikainen. — Se ei petä milloinkaan, kun pysyy rohkeana. Sinä pysyit rohkeana, Olga, et masentunut, ja sinä tavotit elämän.
— En itse sitä tavottanut, puhui Olga. — Sinä toit sen minulle.
Sinä, Ali, olet minulle kahdesti elämän antanut, ensi kerran siellä
Porokoskella ja toisen kerran nyt. Sinua saan kaikesta kiittää.
Kävelymatkoillaan he puhelivat paljon tulevaisuudestaan, suunnittelivat sitä. Ali Martikainen sen suunnitelman laati, ja yhdessä se sitten kohta kohdaltaan tarkastettiin moneen kertaan.
Ensimäinen tehtävä oli Ali Martikaisen matkustaminen Suomeen. Siellä hän järjestäisi kodin, johon Olga tilapäisesti voisi asettua asumaan. Kun se olisi kunnossa, kutsuisi hän Olgan kirjeellä, ja Olga silloin ilman muuta jättäisi Loginovin kodin. Sitten koetettaisiin Loginov taivuttaa avioeroon, jollei hyvällä niin pahalla. Olga arveli Loginovin taipuvan siihen mielisuosiolla. Ei heillä Loginovin kanssa enää pitkiin aikoihin ollut mitään yhteistä ollut, tuskin oli koskaan ollut. Olga eli omissa huoneissaan, Loginov omissaan. Vain yhteisten vierasten aikana ja ruokapöydässä he toisensa tapasivat. Ja Loginov oli pohjaltaan hyväsydäminen mies, ei hän koskaan pyrkinyt millään tavoin Olgan vapautta rajottamaan. Luulipa Olga Loginovin suorastaan säälivän häntä ja olevan hyvin valmiin avioeroon, jos hän vain sitä pyytäisi.