Myöhemmin samana iltana, jolloin tämä keskustelu tapahtui, Olga näytti Ali Martikaiselle sitä maljakkoa, jossa hänen kalleutensa olivat olleet. Se oli tyhjä.
Ali Martikainen katseli häntä kysyvästi. Olga hymyili ja selitti:
— En voisikaan enää sinne mennä, tuskin otettaisiin siellä missään minua vastaan. Olen lähettänyt kaikki korut niille, joille ne kuuluvat, ja pyytänyt heitä unohtamaan, että ovat milloinkaan tavanneet minua elämäntaipaleellaan. Olen ilmottanut heille löytäneeni oikean elämän, jota ikäni olen janonnut, mutta jota ei siellä ollut.
Ali Martikainen katseli häntä ihastuneena ja sulki hänet syliinsä tulisesti, intohimoisesti.
— Sinä olet rohkea ja päättäväinen, Olga! Sinä toimit niinkuin minäkin olen elämässäni toimia koettanut.
— Niin, minä tahdon oppia sinun lakisi, puhui Olga. — Se laki kuuluu tästä lähtien myös minulle, ja minä tahdon sitä noudattaa kaikessa. Minä tahdon ruveta myös työtä tekemään yhdessä sinun kanssasi, sinun rinnallasi. Kun menemme ulkomaille, siellä luulen voivani auttaa sinua, etten ole vain taakaksi.
— Et sinä taakaksi milloinkaan minulle ole, rakas Olga. Sinut saatuani tunnen voimani kymmenkertaisiksi. Tähän asti olen kulkenut elämäni yksin, aivan yksin. En ole pyytänyt keltään apua enkä ymmärtämystä. En tiedä, olisinko enää kauan voinut sitä kestää, monasti tunsin jo palavasti kaipaavani toista rinnalleni. Nyt olet sinä minulla, en pelkää enää väsymystä.
Kolmatta viikkoa viipyi Loginov Pietarissa. Tämä aika oli Olgan ja Ali Martikaisen elämässä kuin yhtenäinen, katkeamaton onnenunelma, tuhatsäikeinen, rajattoman rikas. He elivät kokonaan toisilleen, he unohtivat ympärillään olevan maailman. Se tuntui heistä vain kaukaiselta muistolta, hämärältä, joka joskus liikahti jossakin syvällä mielenpohjalla, voimatta kuitenkaan häiritä heidän rikasta elämäänsä. Ei koko aikana Olga jalallaan astunut kaupunkiin.
Kun Ali Martikainen sai kortin Rybinskajan järjestämiin suuriin kutsuihin, tiedusteli hän leikillään Olgalta, tahtoiko tämä vielä, että hän menisi sinne nykäisemään pois ne Rybinskajan hampaat.
— Pitäköön hampaansa! nauroi Olga. — Sinä et saa sinne mennä, en minäkään mene. Se olisi kevytmielistä kalliiden hetkien tuhlausta. Yksi ilta on meille vuosien veroinen, ja senkö heittäisimme sillä tavoin menemään.