Olga oli kuusikolmattavuotias, Ali Martikainen kaksi vuotta vanhempi.
Kymmenen vuotta oli Olga ollut naimisissa Loginovin kanssa, kymmenen pitkää vuotta oli hän kahleitaan kantanut, tuntenut niiden painon jokaisella askeleella, koskaan osanottoa ja sääliä löytämättä. Hän oli tuntenut polttavaa elämänjanoa sielussaan, se oli lakkaamatta soittanut hänen korvissaan, mutta elämä, oikea elämä oli aina paennut hänen edestään, kun hän epätoivoissaan oli sitä tavottanut. Hän oli ollut menehtymäisillään, kun kesät tulivat ja menivät suurta elämää uhkuen, mutta välittämättä hänen kahlitusta kohtalostaan. Niiden yltäkylläisten mahlojen vuotaessa hän oli vain kahta polttavampina sydämensä intohimot tuntenut. Ja joka syksyn kellastuneet lehdet olivat tuntuneet hänestä käärinliinoilta, jotka kerros kerrokselta peittivät ja hautasivat hänet täyttymättömien toiveittensa aavealhoon.
Nyt oli kaikki muuttunut kuin lumouksesta, suuri elämä oli hänelle auennut. Se kuohui hänen ylitseen, se huuhtoi hurjin riemunhulvahduksin hänen sydämensä polttavia haavoja, se paransi ja lääkitsi ne. Se virtasi sytyttävänä hänen suoniinsa, se kutsui, houkutteli ja herätti hänen sielunsa salatuimmat, ennen aavistamattomat lähteet. Ne sulivat ja kumpusivat yli äyräittensä, hän ei voinut eikä tahtonut niitä pidättää. Hän tahtoi saada täyden korvauksen hukkaanmenneistä vuosista. Hän tahtoi saada elämää ja antaa oman elämänsä kokonaan, tinkimättä. Hän antautui silmät ummessa elämän ihanaan syleilyyn.
Ei Ali Martikainenkaan voinut puolinaisesti elää. Tähän asti hänen elämänsä oli ollut työtä, loppumatonta työtä. Mutta viime aikoina oli hänen sisässään alkanut yhä kuuluvammin puhua ääni: ei työ yksinään ole elämä, elämässä on vielä korkeampi laki kuin työn laki. Hän tajusi täydelleen, mitä tuo kaipaava ääni merkitsi. Hän tunsi elämänsä väkevien pohjavirtojen alkavan maltittomina liikahdella ja hän oli myös selvillä, että kun ne virrat kuohumaan kohoaisivat, täytyisi hänen totella niitä. Tähän asti tuo kuohuminen oli estynyt, hänen tielleen ei ollut osunut naista, joka olisi kyllin voimakkaasti vaikuttanut hänen tunteisiinsa. Hän oli leikitellyt naisten kanssa, mutta ne eivät häntä tyydyttäneet. Hän kaipasi enemmän, hän kaipasi naista, jolla oli suuri sydän ja syvä, sytyttävä intohimo. Hän tahtoi antaa paljon rakastamalleen naiselle, mutta hän vaati häneltä myös paljon.
Hän odotti, ja se nainen tuli hänen tielleen.
Olgan silmät olivat löytäneet tiensä sinne, mikä muille hänen olennossaan pysyi iäti salattuna ja sulettuna. Niiden silmien polttava katse oli sulattanut ja särkenyt kaikki kuoret, joiden alla hänen elämänsä pohjavirrat uinuivat. Ne kuohuivat kätköistään esille keväisen kosken, purkautuvan tulivuoren voimalla. Ne vihkiytyivät yhteen Olgan olennosta vastaansa tulvehtivan elämän kanssa ja hukuttivat hänet onnen hekumaan. Hän tunsi jokaisessa suonensylkähdyksessä Olgan olennon läsnäolon. Yksi ainoa Olgan katse korvasi hänelle karun lapsuuden ja ilottoman nuoruuden kaikki kieltäymykset. Yksi ainoa Olgan hyväily oli hänestä enemmän kuin kaikki ne tanhu-ilot, joiden ohitse hänen elämässään oli kulkea täytynyt. Hän ei katunut kieltäymyksiään, hän kiitti kohtaloaan, että se oli säästänyt hänen elämänsä mahlan puhtaana ja kuohuvana tänne asti. Sen voima oli vetänyt hänen syliinsä Olgan, ja Olga antoi hänelle kaikki, mitä hän kaipasi, mitä hän janosi.
He elivät suurta ja ihanaa elämää, eikä ympäristö heitä millään tavoin häirinnyt. Ei häirinnyt heitä Loginovien palveluskunta, joka jumaloi emäntäänsä ja ummisti kaikelle silmänsä. Eivät myös kaupungilla liikkuvat juorut heitä häirinneet, ei kaukaisinkaan kaiku niistä ylettänyt heidän korviinsa. He eivät niistä välittäneet, he elivät omassa suletussa valtakunnassaan, jossa vain heidän rakkaudelleen oli tilaa ja jonka erotti muusta maailmasta Loginovien puistoa ympäröivä korkea raja-aita.
He tekivät päivillä kävelymatkoja joskus hyvinkin kauas metsään ja palasivat sieltä vasta illan hämärtyessä virkeinä ja onnellisina. Illat he viettivät Olgan huoneissa, kertaakaan jalallaan astumatta yhteisiin suojiin. He tahtoivat kokonaan unohtaa niiden olemassaolon ja he unohtivat sen.
Olgalla oli huoneissaan oma pianonsa ja hän soitti sitä joka ilta pitkät ajat. Hän soitti hyvin, ja Ali Martikainen kuunteli lumottuna. Soitto tuntui nyt koskettavan hänen sydämensä kieliin aivan toisella tavoin kuin tähän asti. Ennen oli moni kohta jäänyt hänelle hämäräksi, nyt hän ymmärsi täydellisesti sävelistä kumpuavan elämän. Hänen sielunsa oli avartunut ja suurentunut, sille aukeni yhtenään uusia, ennen aavistamattomia näköaloja, joille Olga hänet sävelten siivin ohjasi milloin hyväilevästi viihdyttäen, milloin hurjaan intohimojen kuohuntaan kohoten, milloin polttavan kaipauksen kieliä kosketellen.
Ali Martikainen sanoi kerran soiton tauottua Olgalle: