Kun he seuraavana iltana — se oli perjantai — palasivat hämärissä kävelymatkaltaan, oli Olgan pöydällä kirje Loginovilta.
Hän avasi sen huolettomasti ja alkoi lukea, mutta kalpeni äkkiä. Kirje putosi hänen kädestään, ja hänen katseessaan kuvastui toivoton säikähdys.
Ali Martikainen arvasi sen syyn. Hänenkin sydäntään vihlaisi oudosti; hän kysyi hillityllä äänellä:
— Loginov tulee kotiin, niinkö?
— Niin, hän tulee huomenna, kuiskasi Olga tuskin kuuluvasti.
Ali Martikainen näki Olgan joutuneen kokonaan pois suunniltaan. Hän sai vaivoin hillityksi oman mielenliikutuksensa, veti Olgan hellästi syliinsä ja koetti häntä rohkaista.
— Kerranhan sen kuitenkin piti tapahtua, puheli hän. — Koeta nyt olla rohkea, rakas Olga. Olethan luvannut eronaikamme uljaasti kestää. Ei se tule pitkälliseksi, minä lupaan.
— Minä koetan kestää! kuiskasi Olga. Mutta hänen äänestään kuuli, että rohkeus oli kaukana. Hän alkoi nyyhkiä ja painoi päänsä Ali Martikaisen olkapäätä vasten.
Ali Martikaiselle oli viime päivien kuluessa jo parisen kertaa vilahtanut mieleen viimeinen ilta, minkä he saisivat kahden kesken viettää. Hän oli itse tuntenut, että se tulisi vaikeaksi heille molemmille, mutta näin vaikeaksi hän ei sitä ollut osannut kuvitella. Olga oli aivan epätoivon rajalla, hän nyyhki ja vapisi kuin pahasti vilustunut karitsa, joka on eksynyt emostaan ja avuttomana painautuu löytäjänsä syliin.
Ali Martikainen hyväili häntä hellästi, koetti kuivata hänen kyyneliään ja katsella häntä rohkaisevasti silmiin, pidellen hänen päätään molemmin käsin. Lopuksi hän alkoi puhua suunnitelmastaan, saadakseen Olgan mielen käännetyksi toisille aloille. Hän kuvaili vielä kerran yksityiskohdittain, millaisen kodin hän hänelle valmistaa ja miten kaikki järjestää siihen kuntoon, että Olga voi sinne muuttaa.