Uudesta ja entisestä kodista puhuttaessa kului ilta hyvän matkaa aivan huomaamatta. Mutta lopuksi alkoi tämä keskustelun aihe tyhjentyä, ja apealta alkoi silloin olo tuntua. Oli aivan kuin painajainen olisi hiipinyt huoneeseen, täyttänyt sen kokonaan näkymättömillä yökönsiivillään ja alkanut lähennellä heitä hitaasti, mutta varmasti. He kumpikin tunsivat tuon painajaisen läsnäolon, se ahdisti heidän henkeään, se kuoletti sanat heidän huulilleen.
Silloin Olga rupesi laulamaan.
Ali Martikainen oli jo monasti ennen pyytänyt häntä, sillä hän tiesi Olgalla olevan hyvän äänen. Olga oli estellyt ja valitellut, ettei hänen äänensä ollut oikein kunnossa. Hän oli sanonut tahtovansa laulaa vasta sitten, kun hän voisi laulaa hyvin, siihen asti saataisiin tyytyä hänen soittoonsa.
Nuotteja valikoidessaan Olga selitti:
— Tahdoin säästää laulun täksi illaksi. Tiesin edeltäpäin, että tämä meille kaikkein vaikeimmaksi tulisi.
Olgan laulu oli Ali Martikaisen mielestä ihmeellistä. Ei hän luullut milloinkaan kuulleensa niin kuulaan kirkasta ja soinnukasta sekä samalla niin pehmeästi hyväilevää ääntä.
Ja Olga vuodatti kaiken sielunsa säveliin. Niistä soivat muistot menneiden pitkien vuosien kärsimyksistä, niistä kumpusi suuren rakkauden riemu ja vaikeroi erohetken tuska.
Ali Martikainen unohti ympäristönsä, unohti kaiken. Hän tunsi kokoavansa valoisiin, avartuviin ilmapiireihin, jossa silmä voi mittaamattomien matkojen päästä nähdä alle häipyvien salojen siinnon, kangastelevat kaupungit ja niissä elävien ihmisten onnenkaaret. Ja hän kuuli kummia ääniä: lintujen liverrystä, koskien kohua, kaukaisen meren mahtavaa pauhinaa ja ihmisääniä, onneaan ylistäviä, taistoon terästäviä ja polvilleen painuneiden raskaita, korkeuteen kohoavia huokauksia. Mutta ylitse kaiken, koko avaruuden täyttävänä, sen ilmapiirit sävelin syleillen ja tuhansina kaikuina kiiriskellen helisi ihmeellinen laulu, Olgan laulu.
Olga lauloi kauan. Vuoroin hän lauloi vaikeita, voimia kysyviä kappaleita, jotka kiihdyttivät hänen verensä, saivat sen karkeloimaan hänen poskillaan, vuoroin taas keveitä, leikkiviä kansanlauluja, jotka soluivat kuin hieno, heläjävä hopeavirta hänen huuliltaan.
Viimeiseksi Olga lauloi aunukselaisen kansanlaulun, jossa tyttö valittaa suruun menehtyvänsä, kun mielitietty matkoilla kaukana kulkee. Tämän laulun viimeisessä säkeistössä värähti Olgan äänestä hiljaa hiipivä, ahdistava tuska. Ja kun viimeinen sävel hiljaa helähtäen katkesi, tuntui Ali Martikaisesta kuin olisi valo sammunut.