Hänen sieluunsa tuli kumma kuva: Hän oli melovinansa sohollaan tulvan peittämässä kuusikkokorvessa. Hän ajeli sinne paenneita karkulaistukkeja. Päivänvalo vain hiukan pilkahteli kuusten latvojen lomista. Lopulta se hävisi kokonaan, tuli aivan hämärä, kummallinen hämärä ja outo hiljaisuus. Kuusten rungot kohosivat vedestä kuin aaveet, hänestä tuntui, kuin hän olisi kulkenut loputtomassa kalmistossa, ja ilma oli painostavaa. Hän tunsi kylmänväreitä olennossaan, hän oli tukehtumaisillaan.
Hän havahtui siihen, että Olga hiipi hänen syliinsä. Hän katsahti Olgan silmiin. Niistä vieri suuria kyyneleitä ja niistä puhui äänetön, nöyrä rukous.
Silloin viilsi raju, tärisyttävä tuska hänen sydäntään. Hän puristi
Olgan mielettömästi rintaansa vasten.
Tällä hetkellä hän täysin tajusi, kuinka vaikea hänen oli erota Olgasta.
X.
Aamupäivällä sunnuntaina Ali Martikainen lopetteli matkalaukkujensa täyttämistä.
Hän oli huonolla tuulella, masentunut ja itseensä tyytymätön. Edessä oleva ero Olgasta ja nöyryyttävä ajatus Olgan jäämisestä Loginovin katon alle ties miten pitkäksi aikaa kiduttivat häntä yhtenään. Ne olivat kiduttaneet häntä koko eilispäivän, jonka hän oli viettänyt hievahtamatta huoneestansa mihinkään.
Se päivä oli tuntunut hänestä iankaikkisuudelta. Hän ei ollut tavannut Olgaa, sittenkuin oli eronnut hänestä myöhään perjantai-iltana — tai oikeammin sanoen lauantaina aamun hämärtäessä. Siitä tuntui kuluneen vuosia, mittaamattoman pitkiä ja toivottoman ikäviä vuosia. Hänen sydäntään viilsi ajatus:
— Miltä tuntuisi viikkokauden tai kahden erossaolo?
Olga oli sanonut, ettei voinut ajatella seuraavaa päivää hänen poistuttuaan. No paljon paremmin ei ollut hänen itsensä laita, se hänen täytyi itselleen myöntää. Ei hänkään kyennyt ajattelemaan eteenpäin, hän tunsi suorastaan masentavaa tylsyyttä.