— Jos Olga olisi muualla, ei Loginovilla, niin sitten kyllä! liikahti hänen mielessään, ja taas alkoi sama kiduttava ajatusten kiertokulku.
Hän sai matkalaukut lähtökuntoon ja istahti sohvalle kolkoksi ja autioksi käyneessä huoneessaan.
Hän sai yht'äkkiä mielijohteen, että hän oli hautajaisiin lähdössä. Hämärää oli vielä, ketä tai mitä haudattaisiin, mutta apea, tympäisevä hautajaistunnelma painoi häntä. Jossakin hänen sydämensä pohjalla vilahti ajatus:
— Ehkäpä, ehkäpä meidän suuri onnemme on hautaan menossa.
Hänelle tulivat mieleen Olgan sanat: Meidän onnemme on vielä niin nuori; jos me nyt heti eroaisimme, särkyäsi kaikki, menisi pirstaleiksi.
Olga oli puhunut totta, tosiaan hän tunsi aavistavaa pelkoa kaiken särkymisestä. Hän oli näkevillään itsensä seisomassa vasta täytetyn haudan reunalla, ja hänen rinnallaan seisoi Olga vilusta väristen ja itki hiljaa, sillä siihen hautaan oli peitetty heidän suuri ja ihana onnensa, heidän elämänsä. He olivat enää vain varjoja.
Hän tunsi vilunväreitä, oli kuin kylmä henkäys olisi tullut jostakin ja hipaissut hänen ohitseen häntä koskettaen. Säpsähtäen hän silmäsi ympärilleen ja koetti väkisin irtautua masentuneesta mielialastaan. Hän koetti kääntää ajatuksensa taaksepäin ja onnistui siinä hetkiseksi.
Hänelle tuli mieleen onnellisia muistoja, tuli tulvimalla yhdessä elettyjen päivien ja viikkojen varrelta. Hän ummisti silmänsä ja muistutteli jokaista kohtausta rannassa, jokaista kävelymatkaa, jokaista iltaa Olgan huoneissa, Olgan soittoa, Olgan hyväilyjä. Hän tunsi niiden hyväilyjen sytyttämän palon suonissaan läikehtivän, hän näki Olgan silmät, tunsi hänen pehmeän tukkansa kosketuksen, hänen suudelmiansa polton. Ne muistot täyttivät koko hänen elämänsä. Niiden edellinen aika, koko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä hämärältä, käsittämättömältä. Kuinka hän oli voinut niin kauan ilman Olgaa elää, yksinään, ypöyksinään? Eihän siinä ollut mitään järkeä.
Mutta sitten tuli hänelle mieleen perjantai-ilta, heidän viimeinen iltansa, Olgan laulu ja hänen sieluunsa tullut kumma kuva sen loputtua. Hän näki taas tuon saman kuvan, saman hämärän kuusikkokorven yhtä aavemaisena. Ja hän näki myös uudelleen Olgan silmien katseen, sen katseen, joka niissä oli, kun Olga hiipi hänen syliinsä.
Mitähän Olga silloin ajatteli? viilsi tuskallinen kysymys hänen mieltään. Se katse oli niin nöyrä, rukoileva, siinä oli äänetön pyyntö, jota Olgan huulet eivät rohjenneet kuiskata. Mikä se pyyntö oli, mikä?