Vanha kokenut Iikka Penttinen tunsi kyllä ne oireet. Joka ilta hän nuuski ilmaa epäluuloisesti aivastellen kuin vanha hallava uroskarhu, joka sammaliin peittämäänsä saalista lähetessään tuntee vierasten jälkien tuoksahdusta. Päivä päivältä muuttui Iikan muoto yhä huolestuneemmaksi. Oli ollut yöhalla alenemassa, ja sitä mukaa katosi valkea hangenpinta suonselältä. Se muuttui mustanpuhuvaksi, uhkaavaksi kuin pahaenteinen ukkospilvi.
Lopulta tuntui eräänä iltana, kuin ei hallaa ensinkään tulisi, ja korvesta tuoksahteli outo lämmin lemu. Pohjavesikin oli sen päivän kuluessa silmissä kohonnut, heidän tiensä täituvalta työmaalle oli ilmestynyt täyteen syviä rapakoita.
Sinä päivänä saatiin viimeiset tukkikasat puomiaitausten sisään, mutta sittenkin Iikka illalla työmaalta lähdettäessä puheli:
— Vartijat minä panisin jo täksi yöksi, ei tiedä mitä on tulossa.
— Eikö nuo pysyne vielä paikallaan, arveli Ali Martikainen.
— Piru tiesi, murisi Iikka. — Tuohon — hän viittasi suolle — minä en luota enää yhtään, se on jo melkein pelkkänä vetenä koko lakeus. Nousee tuuli, ehkä tulee vielä sade, silloin…
— Mistä hemmetistä nyt sade tulisi! ihmettelivät miehet Iikan ympärillä. — Ei tuulta eikä ainutta pilvenhattaraa koko taivaalla.
Vielä täituvalle tultua taivasteli Iikka ulkona pitkän aikaa ja käski poikien koota hajallaan olevia tavaroita varastohuoneeseen.
Naurua herätti tämä Iikan varovaisuus. Tuntui aivan hassulta ajatus, että tulva yhden ainoan yön kuluessa voisi kohota tuvalle asti.
* * * * *