Kokki kömpi aamuisin ensimäisenä ylös keittohommiinsa. Kun hän seuraavana aamuna pisti nokkansa tuvanovesta ulos, oli hän säikähdyksestä lentää istualleen.
Koko pihamaa lainehti veden vallassa, korpi kohisi raskaista tuulenhenkäyksistä, ja taivaasta tulla ropisi vettä kuin seulasta.
— Vedenpaisumus! vedenpaisumus! alkoi kokki hokea kovasti pölisten ja silmiänsä ristien minkä ennätti.
Pian olivat kaikki jalkeilla ja hyökkäsivät ulos, Ali Martikainen ja
Iikka ensimäisten joukossa.
— Enkös sanonut illalla! huusi Iikka. — Siinä nyt näette, eikö tulva jaksa kohota tänne asti. Hyvä että kengänvarret vielä riittävät!
Vettä olikin pihamaalla jo puolisääreen. Kokin tulisijat, jotka olivat vähän syrjemmässä katoksen alla, olivat jo osittain kastuneet, ja ympäri pihamaan uiskenteli vesivarassa halkoja ja muuta taloustavaraa.
Miltä mahtoikaan suolla näyttää? Se kysymys jysähti pahaenteisenä jokaisen mieleen.
— Missä ne sinun sohosi ovat, Iikka? huusi Ali Martikainen, hoputtaen tuvasta viimeisiä miehiä lähtöön. — Nyt ei ole aika ajatella suuhunpantavaa, ennenkuin on nähty mitä suolla on tapahtunut.
— Piruja siellä on tapahtunut, pelkään minä! murisi Iikka. — Joutukaa, täälläpäin ovat sohot, tässä aivan lähellä!
Hän juosta polski jo ensimäisten miesten etunenässä pitkin metsäpolkua, jossa sai katsoa, etteivät nahkavarat valliksi käyneet.