Puhe teki vaikutuksensa, kaikki hyökkäsivät yhteen rykelmään Ali Martikaisen ympärille. Hänen käsiään puristettiin, häntä syleiltiin ja lopuksi kohotettiin hänet raikuvin riemuhuudoin ilmaan.
Hänestä tuli juhlan sankari, ruvettiin juomaan samppanjaa hänen kunniakseen.
Juotiin myös monet maljat Aunuksen helmen kunniaksi ja lyötiin joka kerta lasit palasiksi, kun ne oli tyhjennetty.
Ei ole näet kauniin naisen maljaa lasimestari mieron kuluksi tehnyt.
XI.
Olga hommaili puistossa kukkiensa luona. Hän valikoi niiden viimeisistä, lakastumiselta säilyneistä syyskuista kukkavihkoa Ali Martikaiselle. Hän oli kyllä varannut ruusuja, mutta niiden lisäksi hän tahtoi vielä antaa kymmenen vuotta rakkaudella vaalimansa kukkamaan viimeiset tuotteet. Se kukkamaa oli häneltä nyt jäävä ainaiseksi, Ali sai sen viimeisen rakkaan muiston heidän uuteen kotimaahansa viedä.
Olga ajatteli niitä viikkoja, jotka olivat kuluneet siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran yksinään odotti Alia näiden kukkalavojen luona. Se aika ei ollut pitkä, ja kuitenkin kätkeytyi siihen niin mittaamattoman paljon onnea; se sisälsi koko hänen tähänastisen elämänsä.
Toisen kerran hän kiitti hyvää kohtaloa, että se oli antanut hänelle elämän, suuren, ihanan elämän, jonka mahlojen kuohunnan hän joka kevät oli niin polttavana suonissaan tuntenut. Raskaalta tuntui kyllä olo edessä olevaa eronhetkeä ajatellessa, mutta samalla tulvi mieleen niin paljon onnellisia muistoja, että eronhetken tuska lientyi; sen silmiin tuomat kyyneleet olivat yhtä paljon onnen kyyneliä.
Olga sai vihkonsa valmiiksi ja tarkasteli sitä huolellisesti. Alakuloiseksi tuli silloin hänen mielensä; kukat näyttivät niin lakastuneilta, niissä oli syksyn leima.
— Ei näitä voi Alille antaa, ajatteli hän. — Vain masentavan syystunnelman ne hänelle mieleen toisivat.