Hän antoi vihkon pudota maahan ja katseli apein mielin istutuksiaan, vasta nyt huomaten, miten tyyten kesän vehreys oli niistä hävinnyt, miten alastomiksi ja kellastuneiksi lehvät olivat käyneet.
Mutta äkkiä hän tunsi mielensä melkein keveäksi, että näin oli käynyt, että ne näin pian olivat lakastuneet ja kuolleet. Helpolta tuntui niistä nyt ero, vaikka hän alussa oli ajatellut niitä ikävöivänsä. Saivat jäädä niinkuin kaikki muukin, jo seuraavana päivänä hän ne unohtaisi.
Hän ajatteli:
— Eivät nämä kukkalavat kuitenkaan ole Alia varten, eikä Ali milloinkaan enää täällä käy näitä näkemässä. Siellä uudessa kotimaassa, siellä kasvatan uudet kukat Alille, niitä hellyydellä hoidan ja vaalin. Niitä Ali rakastaa, sillä ne ovat hänen ja minun, meidän yhteiset.
Hänelle tulvahti lämmin tunne mieleen, kun hän ajatteli uutta kotiansa siellä kaukana. Hän näki sen jo niin selvänä mielessään joka kohdan, huoneet, puiston, kukkasistutukset, kaikki tyyni. He olivat siitä niin useasti Alin kanssa puhuneet, hänellä oli kaikki pienintä yksityiskohtaa myöten sieluunsa syöpyneenä, ja hän tunsi rajatonta hellyyttä ja rakkautta kaikkeen, mitä siellä oli.
Hän rakasti myös Alin kotimaata, vaikk'ei milloinkaan ollut siellä käynyt. Sen maan kielen hän jo lapsuudesta tunsi, sen oli hän äidiltään oppinut, ja siksi se maa tuntui hänestä jo niin läheiseltä, vaikka se oli siellä kaukana.
Mutta vielä enemmän hän sitä maata rakasti sen vuoksi, että se oli Alin kotimaa. Ali puhui siitä aina suurella hellyydellä, aivan kuin äidistään; Ali osasi niin elävästi kertoa kaikesta, mitä siellä oli. Hän tunsi sieltä jo paljon ihmisiäkin Alin kuvausten mukaan, Alin hyviä ystäviä ja lapsuudentovereja, jotka kaikki tulisivat myös hänen ystävikseen siellä.
Hänelle kohosivat onnen kyyneleet silmiin, kun hän ajatteli, että se maa tästä lähtien tulisi myös hänen kotimaakseen. Siellä olisi hyvä elää, siellä tuntisi itsensä onnelliseksi, kun tietäisi mitä rakastaa ja minkä vuoksi elää. Täällä oli kaikki vierasta, tarkotuksetonta, oli alusta pitäen ollut.
Mutta sitten hänelle jysähti mieleen, että hänen täytyi vielä jäädä tänne, tähän kylmään ja vierovaan ympäristöön, ties kuinka pitkäksi aikaa. Alin kotimaa kutsui ja houkutteli, hän halasi palavasti päästä sinne, mutta hän ei saanut vielä lähteä, ei voinut vielä lähteä, hänen täytyi odottaa.
Kolkko yksinäisyyden tunne hiipi hänen mieleensä. Hän tunsi arastelevansa, melkein pelkäävänsä Loginovia. Tämä tunne oli asunut hänessä siitä lähtien, kun Loginov oli palannut Pietarista. Nyt hän sen tajusi selvänä, voimakkaana. Eikä vain Loginovia, hän arasteli myös tätä taloa, jota tähän saakka oli kodikseen kuvitellut, arasteli palvelijoita, arasteli kaikkea. Ei ollut tämä hänen kotinsa, hän oli täällä kuin autiossa erämaassa, jossa ei ole mitään, jossa vain ääretön tyhjyys tuijottaa vastaan aavemaisilla silmillään, jossa painajaistunnelma väkisin valtaa mielen.