Raskain, väsynein askelin hän läksi sisään. Silloin tuli Loginov häntä vastaan rappusissa.
Hän oli koko aamun kartellut Loginovin tapaamista, oli ilmottanut olevansa sairas ja sillä tekosyyllä jäänyt pois aamiaiselta. Siksi Loginovin kohtaaminen hänet kerrassaan yllätti; hän tunsi sydämensä melkein seisahtuvan, eikä hän uskaltanut silmiään nostaa kohdatakseen Loginovin katsetta.
Loginov tiedusteli huolestuneena hänen vointiaan. Hän sopersi jotakin vastaukseksi ja sai sitten äärimmäisillä voimainponnistuksilla sen verran itsensä hillityksi, että ilmotti:
— Minun pitää tänään iltapäivällä lähteä kaupunkiin; käyn lääkärillä ja vähän muuallakin.
Loginov ilostui ja alkoi puhella lämpimästi:
— Tietysti sinä menet, rakas Olga, ja minä toimitan, että hevonen tulee ajoissa valjastetuksi. Pitää sinun kaikin mokomin myös käydä laivalla sanomassa Ali Pavlovitshille jäähyväiset meidän molempien puolesta. Ei mitenkään voi häntä ilman laskea, se olisi suorastaan kiittämätöntä.
Olgasta tuntui, kuin Loginov olisi lyönyt häntä ruoskalla kasvoihin.
Hän luuli tukehtuvansa siihen paikkaan.
Onneksi Loginov kiiruhti pois, vielä mennessään iloisena huudahdellen, ettei Olgan ensinkään tarvitse vilustumista pelätä, hän kyllä panee lämpimät peitteet kärryihin.
Aivan menehtymäisillään Olga horjui huoneeseensa ja vaipui sohvalle jääden siihen tuijottamaan eteensä tylsin, elottomin silmin. Hänen sisässään huusi raju ääni:
— Pois täältä, pois Loginovin silmistä viipymättä! Täällä on mahdoton enää päivääkään elää, ennemmin vaikka Pietariin!