Mutta silloin hän muisti, että itse oli tukkinut itseltään tien Pietariin; häntä ei siellä missään oteta vastaan, kaikki ovet siellä ovat häneltä suletut.
Maailma musteni hänen silmissään, hänen sydäntään kouristi kuin jättiläispihdeillä. Hän heittäytyi sohvan tyynyille, painoi päänsä niihin ja pusersi niitä molemmin käsin kasvojaan vasten. Hän olisi tahtonut itkeä, itkeä hillittömästi, mutta hänen kyyneleensä eivät vuotaneet, hänen epätoivonsa oli liian suuri. Hän rukoili palavasti:
— Hyvä jumala, anna minulle voimia, anna edes sen verran, että tämän päivän kestän. Ali ei saa tietää, miten kauhea minun oloni on, miten vaikea minun on tänne yksin jäädä, aivan yksin. Ei, se toisi hänelle tuskaa ja hän ehkä pitäisi minua vielä heikkona, arvottomana rinnalleen. Hän ehkä hylkäisi minut, ja silloin kaikki olisi lopussa.
Hän rukoili kauan, ja palavat rukoukset viihdyttivät hiukan hänen mieltään. Henkeä ei enää tuntunut salpaavan; hän tunsi epätoivonsa turtuvan kolkoksi, apeaksi mielialaksi. Mutta hän päätti taistella loppuun asti ja kestää.
Hän nousi ja suihkutti hiukan virkistävää hajuvettä kasvoilleen, kuivasi ne ja tarkasteli niitä sitten peilistä puhellen itsekseen:
— Ali ei saa nähdä jälkiä kärsimyksistäni, ei koskaan. Ali tahtoo, että minun pitää olla eronhetkellä rohkea. Minä koetan olla, koetan hymyillä hänelle, tulkoon huomenna mitä hyvänsä!
Hän päätti ihan väkisin päästä tasapainoon ja ajatteli ruveta soittamaan. Hänelle tuli mieleen useita Alin lempikappaleita; niiden sävelistä hän uskoi saavansa voimia. Hän istahti pianon ääreen ja alkoi valikoida nuotteja, mutta silloin täytti äkkiä arkuus hänen mielensä. Oli kuin joku olisi hänen korvaansa kuiskannut:
— Loginov voisi kuulla soittosi, voisi arvata, kenelle soitat!
Hän säikähti, ja hänelle selvisi, ettei hän enää milloinkaan näissä huoneissa voi soittaa. Hänen soittonsa kaikuisi täällä vieraana, häiritsevänä, se kimpoaisi pelästyneenä näistä seinistä hänen sydämeensä ja repisi sen kappaleiksi. Masentuneena, kädet veltoiksi valahtaen jäi hän istumaan, nuottipinkka solahti hänen kädestään ja putosi pianon koskettimille. Soittokone päästi valittavan äänen, aivan kuin tuskallisen voihkaisun.
Hän pelästyi sitä ääntä, kokosi nuotit kiireesti ja sulki varovasti pianon, väänsi sen lukkoon ja pani avaimen sille varattuun säilöön ajatellen: