Aivan mahdotonta oli edes suunnilleen sanoa, missä joen paikka oli, mutta siitä heidän ei vähään aikaan tarvinnutkaan huolehtia, heillä kun oli muuta, tärkeämpää ajattelemista. Kyseessä oli, saadaanko puomiaitaukset pelastetuksi kokonaan hajoamasta ja edes osa karkulaisista takaisin haalituksi.
Pitkin sysäyksin meloi Ali Martikainen yli sohon lyövässä aallokossa. Synkkä ryppy oli hänen kulmiensa välissä, huulet olivat tiukasti yhteenpuristetut, ja sieraimet vavahtelivat.
Hän ajatteli urakkasopimustaan, niitä vaikeuksia, jotka vasta nyt todella näyttivät hänen eteensä kohoavan. Ukko Baronin oli nähtävästi tarkalleen tiennyt, millaiset uittomahdollisuudet näillä rämeillä olivat, ja nyt se tietysti naureskeli tuuheaan partaansa siellä Petroskoin kaupungissa.
— Taas tuli ilmaista työtä! — niin se iloitsi. — Tuli tuhma Suomen priha, otti urakan, rähmii ja rämpii sen kimpussa kesänsä, mutta ei saa puita perille — sinne jäävät ehkä lähelle Soimijokea. Ei tarvitse maksaa penniäkään, ja toisena kesänä puut tulevat perille miltei ilmaiseksi.
Yhä synkemmäksi muuttui Ali Martikaisen muoto, kun hän tätä ajatteli, yhä tuimemmin hän sysi melallaan. Soho lensi vinhaa vauhtia, aallot löivät kohisten sen ylitse, toiset olivat jääneet jo kauas jälkeen, mutta hän ei sitä huomannut.
— Hyvä! ajatteli hän. — Et tunne ryssä vielä Ali Martikaista, iloitset liian aikaisin. Sinä petit, mutta minä tuon sittenkin puut perille ja nolaan sinut, tuon vaikka ne pitäisi joka kalikka vetämällä tallettaa oikeille uittopaikoille! Minä en peräydy enkä anna nolata itseäni ensimäisessä urakassani.
Ali Martikainen oli pojasta pitäen ollut häikäilemätön toiminnan mies. Hän ei koskaan katsellut taakseen eikä sivuilleen, vain eteenpäin. Hänen ainoa uskontunnustuksensa oli: pidä keksi lujasti kourassasi eläkä horjahtele, niin menestyt! Tähän uskontunnustukseensa hän luotti sokeasti ja järkähtämättä, se oli hänen korkeampi maailman järjestyksensä, jonka yläpuolella hän ei mitään muuta kaivannut. Hän oli elämässään ehtinyt palvella jo monta urakoitsijaa; toiset niistä olivat onnistuneet, toiset ja useammat epäonnistuneet sekä puille paljaille joutuneet. Kun Ali Martikainen tarkasteli syitä heidän epäonnistumiseensa, tuli hän siihen johtopäätökseen, että he olivat ansainneet kohtalonsa. Heillä ei ollut selvillä päämääränsä eikä mitään varmuutta toimissaan, he haparoivat, tuskittelivat ja epäilivät. Sortukoot, he olivat vain toisten, oikeiden miesten jaloissa!
Ali Martikainen tapasi ensimäisen lautan reunan. Nopealla silmäyksellä hän huomasi, ettei puomi onneksi ollut mistään kohden katkennut. Syynä puiden karkaamiseen oli pakkautuminen. Lautta oli tuulen mukana ajelehtiessaan tarttunut kiinni johonkin vedenalaiseen esteeseen, ja senvuoksi ajautuivat puut tuulen alla liian tiukkaan puomia vasten sekä alkoivat suoltua sen alitse.
Hän iski mukanaan olevalla hakakytkyellä sohonsa kiinni puomiin, hyppäsi lautalle ja alkoi notkeana kuin ilves juosta sitä myöten puulta puulle hyppien tuulen alapuolelle. Sinne päästyään hän rupesi keksillään tarmonsa takaa sysimään pakkautuman kohdalta puita hajalleen ja hetkisen raadettuaan hän sai lautan tasotetuksi niin paljon, että suoltuminen lakkasi.
Toiset joutuivat myös vähitellen perille hengästyneinä ja likomärkinä.
Nopeasti jakeli Ali Martikainen määräyksensä.