Osa sai jäädä lauttoja kiinni laittelemaan ja tuulen alapuolelta puomeja vahvistamaan, toisen osan piti lähteä karkulaisia kiinni ajelemaan. Kauemmas ennättäneet piti kerätä isompiin joukkoihin, jommoisina niitä puomien avulla oli mukavampi tuoda takaisin. Sohojen lisäksi oli heillä tähän hinaustyöhön pari kolme venettäkin käytettävänä, enempää ei kiireessä oltu ehditty rakentaa.
Raskas ja näännyttävä alkoi nyt työ ja melominen. Lautat kyllä saatiin päivän raadannan jälkeen miten kuten ankkuroiduiksi, vieläpä suurimmaksi osaksi tilapäisten kelojen avulla hinatuiksi pois pahimmasta tuulen kulkusta lähemmä metsän reunaa, jossa ne olivat kutakuinkin suojassa tuulelta ja aallokolta.
Mutta toista oli karkulaisten ajeleminen. Kaikkein vähimmän arvion mukaan nousi niiden lukumäärä useampiin tuhansiin, ja suuri osa niistä oli ennättänyt jo pitkien matkojen päähän.
Lisäksi vaikeutti tuuli sanomattomasti työtä. Se rupesi päivemmällä yhä kiihtymään, nostattaen aallokon niin korkeaksi, että sohojen päällä pysytteleminen jo vaati kovia ponnistuksia. Aallot löivät valtoinaan sohon ylitse ja olivat monasti pyyhkäistä miehenkin sen päältä mennessään. Siinä alituisessa huuhtelussa kävi näet ahdas liikunta-alusta niljakaksi kuin öljytty, ja kun se alusta lisäksi vaappui ja keikkui matalassa vedessä teräviksi ja lyhyiksi muodostuvien aaltojen viskelemänä, niin kysyttiin perusteellista taitoa, jos mieli säilyttää tasapainonsa.
Ja sanomatonta kiusaa tuotti sade. Se ei ollut enää lämmintä kevätsadetta, joka pitkän talven kylmien perästä tyynellä ilmalla tuntuu miltei hyväilevältä. Tiukan vihurituulen mukana se rännänsekaisena pieksi kasvoja kuin ruoskalla, kasteli vaatteet likomäriksi, tunkeutui luihin asti ja turrutti vähitellen koko ruumiin läpikohmettuneeksi, miltei tunnottomaksi.
Lämmintä saadakseen olisi välistä tehnyt mieli lähteä edes juoksemaan, hyppelemään ja käsillään huitomaan, mutta ne nautinnot sai heittää mielestään kokonaan. Jollet saa lämmintäsi iänikuisesta nielemisestä ja sysimisestä, niin kohmetu ja köntisty siihen paikkaan, kunnes lopulta vierähdät soholtasi avuttomana tuulen ja aaltojen ajeltavaksi.
No kestäähän se oikea tukkilainen vielä sellaistakin työtä päiväkauden nurisematta. Mutta karkulaisten ajeleminen ei ollut päivässä suoritettu, se vei ummelleen kolme vuorokautta, vaikka yöt pantiin päivien jatkoksi. Ei auttanut näet kesken työn ajatella lepoa, jokainen hetki, jokainen viivytys vei karkulaiset yhä kauemmas suonselälle ja korpia kohti. Jos tahtoi edes osan niistä kiinni saada, täytyi ajatus levosta kokonaan unohtaa.
Sellainen leikki ottaa luonnon keitä hyvänsä. Ali Martikaisen aunukselaisilta se otti sen monelta niin tarkoin, että miesparat alkoivat tipahdella sohoiltansa veteen, ja sinne kerran jouduttuaan he vallan köntistyivät ja kohmettuivat ja alkoivat ruikuttaa, että piti päästä kokin ponttuulle lämmittelemään ja sulatteleimaan.
Kokin ponttuu oli suojaisessa paikassa metsän reunassa. Sinne oli muutettu täituvalta koko ruokakomento, ja siksi siellä paloi ainainen valkea. Siellä hääri kokki apulaisineen ison tuohimajan edessä patojensa ääressä. Siellä sai miehistö ankaran työnsä lomassa käydä vuorotellen lämpimän keittonsa nielaisemassa ja samalla sai siellä hyväilevän valkean ääressä hiukan sulatella ja verrytellä turtuneita jäseniään.
Siksi se paikka tuntui aavalla suonselällä kiikkerän sohon päällä keikkumisen jälkeen ihan paratiisilta, ja pian oli Ali Martikainen huomaavinaan, että muutamat hänen aunukselaisensa ilmestyivät sinne epäilyttävän useasti. Aina ne olivat pudonneet, aina täytyi tulla kuivaileutumaan ja vettä kastuneista jalkineistaan vääntämään. Ei puhunut Ali Martikainen ensimäisenä eikä vielä toisenakaan päivänä mitään huomiostaan, mutta kolmantena hän katsoi olevan syytä tarttua asiaan. Hän arveli, että lakinsa muuten taas kerrassaan unohtuisi.