Hän ilmotti siis lyhyesti, että hänen nähdäkseen kokin ponttuulla alkoi olla tilanpuute, eivät enää kunnolla päässeet lämmittelemään ne, jotka tulivat vuoronsa mukaan aterialle. Niiden kuitenkin piti päästä, ja siksi hän muilta kielsi tulon. Ken ateriain väliaikana veteen putosi, sai pitää hyvänänsä, asiaa ei voinut auttaa. Ponttuulle sai tulla vain ruokaa hakemaan.
Se oli kova määräys, mutta se auttoi. Putoamiset kävivät paljon harvemmiksi, aunukselaisista tuli kuin ihmeen kautta parempia tukkimiehiä kuin olisi uskonutkaan.
Ajelutyössä oli Aatu Lappalainen paras mestari, ja hänen johtamansa miesjoukko teki suoranaisia ihmeitä. Aivan kuin vaistosta osasi Aatu Lappalainen jo pitkien matkojen päästä suonselältä näyttää, millä kohtaa metsän reunassa oli suurempi määrä karkulaisia, vaikk'ei niitä kuusikon seasta ensinkään näkynyt. Aatu selitti kuivasti tarkan havaintokykynsä johtuvan siitä, että hän oli joutunut runsaanpuoleisesti sitä työtä tekemään.
Mutta tarkat oli silmätkin sillä miehellä. Kerran hän pitkän matkan päästä osotti miehille suonselällä kasvavaa yksinäistä männyn käkkyrää ja ilmotti varmana, että männyssä istui tulvaa paossa joku elukka, jolla nähtävästi ei ollut siipiä kulkuneuvoinaan.
Toiset koettivat tähystellä, mutta mahdoton heidän oli mitään erikoista männystä niin kaukaa huomata. Aatu väitti kivenkovaan, että siellä oli ja isonlainen elukka olikin, ja niin melottiin miehissä katsomaan.
Ja olihan siellä elukka. Kuukauden tai parin vanha karhunpenikka siellä vilusta ja nälästä tutisten latvakerkän tuuheiden oksien lomassa istua kyhjötti. Ei ollut Nalle-paralla sattunut olemaan sohoa eikä muuta venettä, kun tulva yllätti, ja niin ajoi puuhun. Siellä se silmät pyöreinä ihmetteli, että mikähän tästä lopuksi eteen tulee.
Miehet pelastivat Nalle-pojan pintehestä ja veivät sen kokin ponttuulle, jossa se pantiin patojen viereen lämmittelemään ja annettiin sille iso vadillinen liharokkaa eteen.
Ahnaasti kävi Nalle ruokaan käsiksi, vaikka outo seura näkyi aluksi sitä jonkun verran hölmistyttäneen. Pian se kuitenkin rupesi kotiutumaan uuteen oloonsa, joka kieltämättä olikin suuri parannus entiseen verraten.
Ali Martikainen ilmotti ottavansa Nallen yhteisen ruokakunnan jäseneksi ja lupasi kasvattaa siitä vettä pelkäämättömän tukkilaisen, joka vielä kerran maailmassa niittäisi mainetta ja kunniaa sekä itselleen että kasvattajalleen.
Tämä päätös herätti yleistä riemastusta, ainoastaan kokki säikähti pahanpäiväisesti, kun sai kuulla, että Nalle jäisi hänen ponttuulleen vakinaiseksi eläjäksi. Hän oli varma siitä, että Nalle suuremmaksi vartuttuaan söisi makeina paloina suuhunsa sekä hänet itsensä että hänen apulaisensa, sillä metsällisellä kun näkyi jo nyt olevan kovin hyvä ruokahalu. Sitäpaitsi semmoinen otus ei kokin mielestä muutenkaan sopinut oikeauskoisten ristittyjen seuraan; voisi vielä tuoda vaikka minkä turmion tullessaan.