Kokkia lohdutettiin sillä, että jos Nalle ottaisikin tavakseen syödä silloin tällöin jonkun heistä, niin varmasti se säästäisi kokkinsa ja keittäjänsä viimeiseksi. Tiedettiin monta esimerkkiä siitä, että karhut olivat justiin sillä tavoin tehneet. Sai siis kokki erojaisiin asti olla aivan huoletonna.
Tämä lohdutus ei näyttänyt kokkia lainkaan tyydyttävän; happamen ja loukkautuneen näköisenä hän katseli, kun Nalle tyytyväisenä ojenteli lyhyviä tallukoitaan valkean unettavassa paahteessa. Voimallinen ateria näkyi sitä kovasti raukaisevan; hiljakseen se vain myrisi puolinukuksissa, kun rottapojat sen korvantauksia kutkuttelivat.
Kun karkulaisten ajeleminen oli saatu loppuun suoritetuksi, pidettiin päivän levähdys, jonka kestäessä muutettiin täituvalta viimeiset tavarat kokin ponttuulle ja erikoisesti sitä varten rakennetuille varalautoille. Ikävältä tuntui nyt siitäkin täituvasta eroaminen, kun jouduttiin ajattelemaan vastaista elämää, ainaista sohojen päällä keikkumista, joka saattoi kestää monta viikkoa, ennenkuin kuivaa mannerta edes sen verran tavattaisiin, että voisi yhden yöhetken nukahtaa nuotion ääressä tarvitsematta veteen mulskahtamista pelätä.
* * * * *
Mutta ankarana astui nyt Ali Martikaisen eteen kysymys, miten päästä eteenpäin. Vettä oli ylenpalttisesti, mutta virtaa ei ollut; vesi virtasi sinnepäin, minne tuuli milloinkin sitä kuletti.
Jos se vedenpaljous olisi ollut edes oikeata luojan luomaa järveä, niin mikäs siinä olisi ollut eteenpäin mennessä. Lautoilla siinä olisi ajaa voinut, ankkuripelien ja vorokkien vetämänä, jokipahaisesta ja mistään muustakaan välittämättä.
Mutta siinä sitä oltiin, järvi oli olevinaan avara ja rannaton, mutta sittenkään se ei oikea järvi ollut. Se oli vain petollinen mukaelma, aivan kuin alottelijan töhertämä jäljennös mestarin suuresta ja mainehikkaasta taulusta. Ja se jäljennös oli täynnä virheitä, niinkuin sellaiset tekeleet tavallisesti ovat. Siinä oli sekä näkyväisiä että näkymättömiä ansoja ja salakareja, siinä oli kantoja, mättäitä ja juurikkaita, siinä oli juuri parahiksi veden peittämää ryteikköä ja lopuksi siinä oli kasvavia puita, välistä yksinäisiä mäntyjä, välistä oikeata korpikuusikkoa. Ei sellaisen järven selällä voinut edes ajatella lautalla kulkemista; heti ensi yrityksellä se olisi paikasta tai toisesta kiinni tarrautunut.
Oli siis kuin olikin keksin varrella mittaillen etsittävä käsiin joen paikka. Kun se oli löydetty, rakennettiin sen kahden puolen vahvat uittopuomit, kiinnitettiin ne vaajoilla pohjaan ja sullottiin sitten tukit puomien väliseen väylään.
Ja kun virta ei ensinkään vetänyt, täytyi puut kiskoa miesvoimilla eteenpäin, niinkuin karjanajajat kulettavat vastaan jurraavia härkämullikoita.
Ei tarvitse olla paljoa tukkilainen ymmärtääkseen, mitä merkitsee kulettaa sillä tavoin kuuttakymmentätuhatta honkatukkia monien peninkulmien taipaleet. Joskus väylä kyllä hiukan levisi, ja siinä pantiin tukit pieniin lauttoihin sekä hinattiin sellaisina eteenpäin. Mutta välistä kapeni väylä niin ahtaaksi, että sai aivan yksin kappalein lykkiä.