Hitaasti se sujui, kuolettavan hitaasti, vaikka raadettiin yötä päivää. Koko miehistö oli aivan näännyksissä viikkokausien valvomisesta. Jo pettivät monasti Suomen puolen tukkimiestenkin koetellut hermot, siellä täällä näki niiden torkahtavan keksinsä varteen nojaten, jos joutuivat seisomaan vahtipaikalla auringonpaisteessa tai tuulelta suojatussa metsikössä.
Ja aunukselaiset näyttivät lopulta kulkevan koko ajan nukuksissa. Kuin aaveet ne hoippuivat pitkin puomeja, keksit tipahtelivat niiden käsistä, ja monasti ne itsekin vierähtelivät unenpöpperössä puomilta ja sohojen päältä veteen, johon jouduttuaan vasta heräsivät ja päästivät pahan porun sekä uikuttivat sitten pitkän aikaa kuin uitettu koiranpenikka mihinkään pystymättä.
Eivät kestäneet vielä Aunuksen miehet oikeata tukkilaisen kurssia, kun se kovimman mukaan otettiin. Joka yö niiden olisi pitänyt saada enemmän tai vähemmän nukkua, sitten ehkä olisivat kestäneet.
Jokaöinen nukkuminen piti kuitenkin unohtaa. Ali Martikainen oli jo matkan alussa ilmottanut, että hänen oli sitä mahdoton sallia, hänellä oli tulinen kiire. Soimijoelle oli matkaa viisi-kuusi peninkulmaa, ja se oli koko taival samanlaista, uittojoeksi suorastaan kelvotonta. Mutta se taival hänen oli nopeasti kulettava. Tulva ei kestänyt kauan, se kesti muutamia viikkoja, enintään kuukauden, ja sen aikana hänen oli perille päästävä. Tulvan mentyä ei kulusta enää voisi olla puhettakaan; hän jäisi puineen tänne rämeille haukottelemaan kuin kankaalle viskattu kala.
Eikä vain tulvasta ollut kysymys, oli kysymys vielä muustakin, vaikk'ei Ali Martikainen sitä miehistölleen suorastaan puhunut. Kaikki kuitenkin sen tiesivät.
He tiesivät, että Soimijoelle pyrkimässä oli muitakin kuin Ali Martikainen, oli toisia urakoitsijoita, joiden puut olivat ylempänä, niinikään Soimijokeen laskevien sivujokien varsilla. Siellä oli ensiksikin pietarilaisen Pomeranze-yhtiön urakoitsija sadantuhannen puunsa kera. Sitten oli siellä Belajevin urakoitsija, silläkin satakuntatuhatta puuta mukanaan.
Ja molemmat tietysti pyrkivät kilvan Soimijokeen päästäkseen ensimäisenä uittoväylän herraksi. Urakoitsijain kesken ei nimittäin tunnettu yhteistoimintaa, se aate oli siihen aikaan vielä kokonaan vieras Soimijoella ja samoin muillakin Aunuksen joilla. Jokainen urakoitsija hallitsi itsevaltiaana uittoväylää, kun kerran oli siihen puunsa ensimäisenä saanut. Ne, jotka myöhästyivät, saivat odottaa sivuilla, kunnes ensin ennättänyt oli laskenut alas. Toisen puiden sekaan ei sivulta tulija missään tapauksessa saanut puitansa laskea, se oli ankarasti kielletty.
Ja Ali Martikainen tiesi itse ja hänen miehensä myös tiesivät, että niillä ylempänä olevilla oli paremmat uittoväylät kuin heillä. Niillä oli oikeat uittoväylät, ja siksi heillä oli hyvin vähän toiveita päästä Soimijokeen, ennenkuin toiset ennättäisivät heidän kohdalleen tukkeamaan heiltä väylän. Ne toiveet näyttivät suoraan sanoen melkein olemattomilta.
He saivat totutella siihen ajatukseen, että kilpailijat joutuisivat keskeytymättömänä jonona heidän eteensä ja heidän olisi pakko jäädä toimettomina makaamaan pariksi kolmeksi viikoksi rämeillensä. Sillä aikaa tulva varmasti menisi tiehensä, eivätkä he sitten enää ensinkään pääsisi liikkeelle, vaikka Soimijoki silloin olisi jo miltei nokan edessä.
Ali Martikainen ei ollut tätä kaikkea miehistölleen selittänyt, mutta miehet tiesivät sen. He tiesivät juuri sen asian olevan syynä Ali Martikaisen kiirehtimiseen. He tiesivät Ali Martikaisen sitä ajatelleen, kun hän matkalle lähdettäessä selitti, että hän voi suoda nukkumisaikaa enintään joka toinen vuorokausi, silloinkin vain tunnin kaksi kerrallaan.