No, miehet olivat alistuneet kaikki siihen lakiin, yötöistä tulevat ylimääräiset ansiot siihen heitä houkuttelivat. Mutta matkan varrella he saivat huomata, että se otti paljon kovemmalle kuin he olivat osanneet etukäteen kuvitella.
He olivat kyllä jo silloin tienneet, että heidän pitäisi koko aika hoippua vaappuvien puomien ja sohojen päällä, etteivät he koskaan saisi tuntea kuivaa maata jalkojensa alla. Mutta he eivät silloin osanneet edes uneksia, että tuo vaappuminen alkaisi tuntua suoranaiselta painajaiselta.
Nyt he sen alkoivat tuntea varsinkin silloin, kun kaukaa saivat silmäillä matkan varrella toisinaan näkyviä suonsaarekkeita. Nuo suon saarekkeet näyttivät niin houkuttelevilta. Jospa olisi saanut mennä sinne edes hetkiseksi teutaroimaan veteen horjahtamista ajattelematta, jospa olisi sinne saanut laittaa nuotion ja nukahtaa sen ääressä edes yhden hetkisen.
Mutta näkyviin tulevat suonsaarekkeet olivat aina liian kaukana, ne olivat vain kiduttavia kangastuksia; viikkokausiin ei sellaisia lähelle sattunut. Täytyi vain elellä puomeillaan, meloa ja lykkiä sohoillaan ja niiden päällä täytyi unensakin vetää, jos milloin sai hetkisen nukahtaa.
Se näännytti lopulta vahvimmatkin hermot. Vanha, karaistunut Iikka Penttinenkin, joka oli elämänsä varrella kokenut yhtä ja toista, valitteli tuntevansa jo täydellistä puutumista. Aivan täytyi hänen välistä tahallaan hakea riitaa ja toraa, että sai edes hiukan vilkkaammin veret suonissaan kiertämään.
Mutta Ali Martikainen itse kesti. Tuskin viikkokausiin lie hän silmiänsä ummistanut. Uittokunta oli vähitellen venynyt lähes peninkulman pituiseksi, ja sen matkan taivalsi Ali Martikainen puolikymmentä kertaa edestakaisin vuorokaudessa. Joka paikkaan hän ennätti innostamaan, neuvomaan ja uupuneita mieliä terästämään. Juuri silloin, kun miehet alkoivat arveluttavasti torkahdella, kun siellä täällä keksi heltisi nukkuneen miehen kädestä ja koko työ näytti itsestään seisahtuvan, juuri silloin joutui paikalle Ali Martikainen. Hänen luja ja varma äänensä iski kuin sähkövirta miesjoukon läpi, keksit alkoivat taas vihaisesti heilua, ja tukit mennä huhkivat hyvää kyytiä eteenpäin.
Hänen poskensa laihtuivat arveluttavasti yhtämittaisesta valvomisesta, hänen suupieliinsä ilmestyn kova piirre, jota niissä ei ennen ollut näkynyt. Mutta hyvän tuulensa hän säilytti aina. Hän naureskeli, laski leikkiä ja maalaili miehistölle taivaallisia ihanuuksia siitä menosta, joka avautuisi heidän eteensä, kunhan he kerran joutuisivat selville vesille, Soimijokeen.
Niin, Ali Martikainen nauroi, vaikka pelasi korkeata peliä. Hän tiesi hyvin, että häntä uhkasi perikato leikissä. Urakanantajan ei tarvinnut maksaa penniäkään, jollei hän sinä kesänä vienyt puita koreasti Ääniseen. Sellainen oli sopimus.
Se olisi tietenkin ollut aivan oikea ja kohtuullinen sopimus, jos uittoväylä olisi ollut kunnollinen, niinkuin ukko Baronin oli vakuuttanut. Mutta kun uittoväylää ei ollut ensinkään, oli se suorastaan pirullinen sopimus.
Ali Martikainen oli monasti näkevillään, miten ukko Baronin nauroi ilkkuvasti kaukana konttorissaan Petroskoin kaupungissa, nauroi ja hykerteli lihavia käsiään. Parrakkaat kasvot ihan punottivat naurusta, ja pienistä tihrusilmistä pusertui esiin vesikarpaloita, niin pakahduttavan hauska hänellä oli.