Ali Martikaista pyrki raivostuttamaan, kun tuo kuva tuli hänen sielunsa silmien eteen. Mutta hän hillitsi raivonsa, hän pakotti itsensä hyvätuuliseksi, nauroi ja laski leikkiä miestensä kanssa, aivankuin asiansa olisivat olleet suorastaan loistavalla tolalla.
Iikka Penttinen ja toisetkin hänen alipäällikkönsä tiesivät tarkalleen, millä tolalla ne asiat olivat, ja ihmettelivät. Heistä tuntui suorastaan käsittämättömältä, miten Ali Martikainen viikkokauden toisensa jälkeen voi mokomaa kidutusta kestää.
Usein he keskenään siitä Ali Martikaisen huomaamatta puhelivat ja tulivat joka kerta siihen yksimieliseen päätökseen, että he jo aikoja sitten olisivat tulleet hulluiksi, jos heidät olisi Ali Martikaisen housuihin pantu.
Jos Ali Martikainen olisi ollut pohjattoman äveriäs mies, niin sitten sen vielä olisi voinut ymmärtää. Olisihan mies silloin sulassa ylpeydessään voinut pulittaa taskustaan muutamia kymmeniä tuhansia ruplia ja sitten kerskata, ettei peräytynyt tuuman vertaa. Mutta nyt oli pelissä kaikki se, minkä Ali Martikainen pitkien vuosien varrella oli saanut raskaalla työllä kokoon haalituksi, jos sekään enää oikein riitti. Puille paljaille oli mies joutumassa; hänen koko tulevaisuutensa ja maineensa oli hiuskarvan varassa. Se oli heidän mielestään sentään jo liikaa.
Kerran Iikka Penttinen jouduttuaan kahden kesken Ali Martikaisen kanssa koetti kautta rantain ottaa asian puheeksi. He seisoivat katselemassa miesten työtä, kun nämä asettelivat uusia uittopuomeja jokiväylän varrelle. Se oli siinä paikassa tavallista vaikeampi tehtävä. Aukean suon sijasta oli näet verrattain sakeata korpikuusikkoa, joka teki uittoväylän miltei suorastaan sokeaksi. Mutta rannat olivat siitä huolimatta kokonaan veden alla, joten siinä ryteikössä oli aivan sietämättömän vaikea työskennellä.
Ali Martikainen katseli pitkin jokiväylän vartta alaspäin. Iikka Penttinen oli silloin huomaavinaan hänen silmissään oudon välähdyksen, hän arveli hetken sopivaksi ja lausui:
— Meidän näyttää olevan vaikeanpuoleista ennättää ensimäisinä
Soimijoelle.
Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt sanoa. Ali Martikainen käänsi häneen läpitunkevan katseensa ja sanoi:
— Tiedäthän, Iikka, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta. Meidän täytyy joutua ensimäisinä, enkä minä toivoisi, että sinä, vanhin mies joukostamme, rupeaisit sitä epäilemään. Se voi tarttua ja viedä koko miehistön lamaan.
Iikka Penttinen hämmentyi kokonaan ja mutisi jotakin, josta oli mahdotonta sanoa mitä se oli.