Nolona ja vastahakoisesti Aapeli Miettinen avasi jo yhteen nitomansa puomit keskeltä jokea irralleen ja antoi niiden painua virran mukana pitkin rantoja.
— Ihmeellinen mies! murisi hän puomeja irrottaessaan. — Mitähän se sanoisi, jos toisten puita alkaisi nyt juuri sieltä alas suoltua.
— Mutta niin se on kuin Ali Martikainen sanoo, väitti eräs nuoremmista miehistä. — Laki se pitää olla tukkijoellakin, ei sitä saa kiertää eikä ennakolta yhteistä luojan luomaa kulkutietä kahmaista.
— Eikä ne nyt tähän tule, lisäsi toinen miehistä.
— On se semmoinen se Ali Martikaisen onnentähti.
— Niin se on! vahvistivat toiset hiljaisella äänellä, pälyen taikauskoisella kunnioituksella Ali Martikaiseen päin.
Minuutilleen kello kuusi alkoi ylhäältä kuulua huuto:
— Väylä auki! Tulee!
Se kuului ensin heikosti, mutta vähitellen vahtipaikalta vahtipaikalle siirtyen yhä voimakkaammin, kunnes lopulta koko jokivarsi ulvoi sitä yhtenä ainoana kuorona. Ja kaiku Soimijoen toiselta rannalta vastasi:
— Tu-lee!