Ali Martikainen oli itse ensimäisenä heidän joukossaan. Hänelle tämä työskentely tuotti pohjatonta riemua. Hän ei ollut tällä hetkellä voittoa tavoitteleva tukkiurakoitsija, hän oli vain synnynnäinen tukkilainen, jonka elämän sävelen olivat kaksitoistavuotiaasta lähtien koskien kohut soitelleet. Veret jyskyttivät hänen ohimoissaan, hänen jokainen jäntereensä toimi kuin teräsponnin, ja tulta iskivät hänen silmänsä. Hänen teki mielensä huutaa ihastuksesta, huutaa, niin että se olisi kosken pauhinan voittanut.
Kas tällaista oli se oikea elämäntaistelu, jossa kannatti voimiaan koetella!
Eikä ruuhkan alkua päässyt syntymään. Välistä kyllä näytti siltä, kuin puut rupeaisivat kossapuiden vieressä kerrassaan sotkeutumaan, mutta silloin sivallettiin pitkät kanget esille, ja siinä tuokiossa hajosi taas koko rykelmä, hyökylaineet sen mukanaan pyyhkäisivät.
Tuli toisin ajoin levähdyshetkiäkin. Jättiläinen hengitti säännöllisesti, tukit kulkivat siivosti syvyyden kautta sukeltaen poukaman ohi. Silloin miehet pyyhkivät hikeä kasvoiltaan ja katselivat pyörteen toimintaa.
— Ihmeellinen laitos, huusi Jyrki Palviainen käheäksi painuneella äänellään. — Olisi hauska tietää, mikä sen tahdin välistä niin pahasti sotkee.
— Mikäkö sotkee, naurahti Aapeli Miettinen itsetietoisesti. —
Näkeehän sen, että se nielaisee silloin liian paljon puita kerralla.
Ne täyttävät siellä syvyydessä henkireiät tykkänään, eikä auta äijä
raiskan muu kuin oksenna takaisin enimpiä.
— Olisikohan niin! ihmettelivät toiset silmät suurina.
— No varmasti on niin, vakuutti Aapeli Miettinen. — Lopettakaapas tukinlasku, eikö muutu sen hengitys paljon säännöllisemmäksi.
Aapeli Miettinen sipaisi hihallaan märkää otsaansa ja jatkoi hetken kuluttua:
— Arvelevat siellä syvyydessä olevan jo sievoisen varaston eri puulaakien puita ihan sekaisin. Siellä on pahoja ansoja, niinkuin näette noista sälöytymistä, joita monet tukit siellä saavat. Kuka sen tietää montako sinne on jo jäänyt ikitielleen, meneppä sinne tarkastamaan!