— Tekemättä taisi jäädä tarkastus! nauroivat toiset.
— Tekemättä jääpi, mutta niin on asia kuin sanoin, jatkoi Aapeli Miettinen. — Minä tunnen tämän pyörteen; pikku poikana ollessani kun laskettiin tästä, oli se paljon siivompi. Siitä lähtien on se saanut sisuksiinsa niin paljon törkyä, että alkaa köhiä ja yökötellä. Vanhenee taatto nähkääs ajan mukana!
Toisen laskupäivän iltana saapui koskelle joukko pietarilaisia huvimatkailijoita. Tavallisesti ne käyvät vain Kivatsulla, jonne on pääsy Petroskoin kaupungista mukavampi. Ne, jotka Porokoskelle asti tulevat, ovat Kivatsun jo monta kertaa nähneet ja tahtovat nähdä vielä uudemman ihmeen. Ja sen he näkevät Porokoskella, on se koski semmoinen.
Ensin huvimatkue hyvän aikaa mekasti ylhäällä laskurännin puomilla ja sieltä tukkien alasmenoa katseli. Komea olikin se katseltava laskevan auringon valossa. Koski näytti silloin punaisissa liekeissä leimuavalta kadotukselta, johon ajettiin polttoaineeksi puutavaraa; ja ahnaasti sen hurjina hyppelevät liekit nielivät tuota ehtymätöntä saalistaan.
Laskumiehet tekivät työtään suurella tottumuksella ja varmuudella. Joku heistä toisinaan hyppäsi jo laskurännin suuta lähelle soluvia, liikkeessä olevia tukkeja myöten toiselta puomilta toiselle. Katselijat silloin säikähtyneinä kirkaisivat, luullen uhkarohkean hyppääjän auttamattomasti alas hurahtavan. Mutta alas ei se koskaan hurahtanut, miehet vain naureskelivat katselijain säikähdykselle.
Vähitellen siirtyi matkue kosken vartta alaspäin ja joutui lopuksi sen vahtipaikan kohdalle, jossa Ali Martikainen miehineen työskenteli.
Pyörre sattui silloin hengittämään tasaisesti. Ali Martikainen seisoi rantakalliolla kankeensa nojaten. Nalle hankasi kosteata turkkiaan hänen sääreensä ja murahteli mielihyvästä, kun Ali Martikainen kumartui sen niskavilloja kyhnyttelemään.
Silmät lensivät suuriksi tulijoilta, kun näkivät puolikasvuisen
karhunvotkaleen leikittelevän tuon jättiläiskokoisen miehen kanssa.
Pelokkaina he vetäytyivät etemmäksi ja katselivat sieltä Ali
Martikaista, pulma polittaen keskenään ja viittoen käsillään.
Oli joukossa sentään yksi rohkea. Se oli kookas, solakka, häikäisevän kaunis nainen, käytökseltään reipas ja arkailematon, eroten jyrkästi koko muusta seurueesta. Hän lähestyi Ali Martikaista ja, koettaen saada ääntänsä kuuluviin, kysyi puhtaalla, soinnukkaalla aunuksenkielellä, tohtisiko vieraskin silitellä hänen »koiraansa».
Ali Martikaista miellytti kaunotar ensi silmäyksellä. Hän ei muistanut konsanaan nähneensä niin viehättävää, suorastaan viettelevän kaunista naista. Naisella oli yllään tiukka urheilupuku, päässä soma pieni lakki, jonka reunat olivat painaneet uhkean tumman tukan korvallisilla hiukan alas. Helakan puhdas hipiä oli runsaasta ulkoilmassa oleskelemisesta saanut terveen värin, ja koko piirteet uhkuivat rohkeutta, melkein ylimielisyyttä. Mutta ihmeellisimmät olivat silmät, suuret ja nauravat silmät. Syvällä niiden pohjalla oli Ali Martikainen kuitenkin näkevinään muuta kuin naurua; hänen mieleensä vilahti öinen meri, pelottavan salaperäinen ja houkutteleva, kun hän kohtasi niiden katseen.