Kuin lumottuna tuijottaen tuohon ilmestykseen oli Ali Martikainen tyyten unohtaa hänelle tehdyn kysymyksen. Mutta kun nainen, vielä lähemmäksi tullen, toisti sen, selitti hän nauraen Nallen mielihyvällä silittämisen sallivan, varsinkin kun silittäjällä oli niin kauniit kätöset.
Ali Martikaisen komennosta Nalle otti vieraan vastaan kahdelle jalalle nousten ja etukäpälillään tervehtien. Nainen alkoi silitellä ja taputella Nallen kosteata turkkia. Nalle irvisteli ihastuksesta ja raapi hellävaroen isoilla kynsillään hänen hameitaan.
Koko ajan pälyivät naisen silmät Ali Martikaiseen. Hän näytti mittelevän häntä kiireestä kantapäähän asti, ja peittelemätön ihastus kuvastui hänen katseessaan.
– Teillä on harvinainen koira, sanoi hän rohkeasti hymyillen. —
Mahdatte itse olla yhtä harvinainen.
— Miten niin? kysyi Ali Martikainen myhäillen. Häntä miellytti naisen suorasukaisuus; hän tunnusteli siinä kuin kaukaista sukulaisuutta.
— Minä vain arvelin, hymyili nainen, vilauttaen huikaisevan valkeita hampaitaan. — Vai oletteko te kotoisin sellaisesta maasta, jossa tällaiset koirat ovat tavallisia?
Hän nousi seisomaan ja tuli aivan lähelle Ali Martikaista, katsellen häntä koko ajan hellittämättä, lumoavasti. Ali Martikainen tunsi tuon katseen alkavan polttaa. Hän vastasi vältellen:
— Satuimme löytämään sen siellä rämeillä. Oli joutunut tulvaa pakoon yksinäiseen suopetäjään, orpo raukka. Siitä otin ja kasvatin, ja mukiin se menee, kun ei muuta koiraa ole.
Naisen muu seurue oli tällä välin laskeutunut rannalle ja katseli haltioissaan pyörrettä sekä tukkien leikkiä siinä. He huutelivat ja viittoivat myös Ali Martikaisen puhekumppania sinne alas.
Nainen ei pitänyt kiirettä. Hän alkoi tiedustella, mistä asti Ali
Martikainen oli tullut puinensa. Kun Ali Martikainen selitti tulevansa
Soimijoen rämeiltä, nyökkäsi nainen, aivan kuin paikka olisi ollut
hänelle vanhastaan tuttu.