Miehet vähän ihmettelivät hänen äänensävyään, mutta kun pyörre samassa rupesi syytämään puita rannalle, unohtui heiltä ankarassa työssä siksi kertaa tapahtuma mielestä.
Auringonnousun ajoissa saapui tapaturmasta pelastunut nainen jokivarrelle aivan yksinään. Hän näytti vielä hyvin kalpealta, mutta muuten hän oli täydellisesti tointunut.
Miehet irrottelivat juuri viimeisiä kossapuita. Laskeminen oli päättynyt.
Nainen haki silmillään pitkin jokivartta, sitten hän kääntyi miesten puoleen ja koettaen saada ääntänsä kuuluviin tiedusteli pelastajaansa.
Miehet viittasivat pitkin jokivartta alaspäin, ilmnottaen Ali Martikaisen jo parisen tuntia sitten lähteneen sinne. Saattoi olla jo pitkän matkan päässä, arvelivat he.
Pettyneen ja alakuloisen näköisenä kääntyi nainen takaisin huvimajalle.
Miehet katselivat hänen jälkeensä. Vihdoin Aapeli Miettinen lausui:
— Näittekö, pojat, siihen koski kovasti, kun ei tavannut Ali
Martikaista.
Toiset nyökkäsivät äänettöminä. Heidän mieleensä tuli Ali Martikaisen kiireellinen lähtö. Se tuntui melkein paolta, ja he aavistivat, mitä Ali Martikainen oli ajatellut.