Ali Martikainen ajatteli: — Tirkistele vain, kyllä kestetään! — Mutta ääneen hän lausui:
— Minulla on kiire, hommatkaa hinaaja ja vastaanottaja mukaan. Nyt on ilmat tasaiset niitä järvitaipaleen yli tuoda. Sitäpaitsi joutuvat ne pian toisten tielle siellä Kontupohjan lahdessa.
Ukko Baronin hätkähti Ali Martikaisen tiukkaa katsetta ja hänen jyrkänlaisia sanojaan. Ne saivat hänet lopullisesti käsittämään, että tässä oli tosi kysymyksessä, ja hän alkoi hätiköiden selitellä:
— Tuossa paikassa järjestetään, aivan tuossa paikassa, odottakaahan.
Hän kapusi ketterästi alas korkealta tuoliltaan ja juoksi toiseen huoneeseen vievälle ovelle.
— Hei, Mihail Martinovitsh! huusi hän. — Tulkaahan tänne, Mishka, täällä on meidän urakoitsijamme Soimijoelta, Ali — — Pavlovitsh Martikainen — niinhän teidän nimenne oli? kysyi hän kääntyen anteeksipyytelevän näköisenä Ali Martikaiseen päin.
Ah Martikainen nyökkäsi. Mihail Martinovitsh törmäsi silmät harillaan ovelle.
Samassa Baronin muisti, ettei ollut vielä edes kunnolleen tervehtinyt urakoitsijaansa. Hän jätti Mishkan siihen paikkaan ja töytäsi avosylin Ali Martikaista kohti, pudisteli hänen käsiään, koettipa varpailleen kurkottautuen paiskata suudelman hänen poskelleen. Ali Martikainen oli kuitenkin lähes kahdesti hänen pituisensa, ja niin täytyi hänen luopua suutelemisyrityksestä. Sen sijaan hän leperteli liukkaasti:
— Tervetuloa, Ali Pavlovitsh! Tuhannesti tervetullut, pulska Suomen priha! Istukaahan kaikin mokomin, istukaa, kas tähän näin.
Hän painoi puoliväkisin Ah Martikaisen nahkasohvalle, syöksyi samassa kuin ampiainen isolle seinäkaapille ja kiskoi sieltä asiapaperien ja kirjapinkkojen lomasta esille tarjottimen, jolla oli kookas, koristeltu viinakarahvi ja monenlaista ryypyn kyytimiestä. Ne olivat siellä aina valmiina liiketuttavien varalta.