— Varmaan otitte hänet vastaan niinkuin minutkin.
Olga näytti hampaitaan ja heristi sormellaan.
Enpäs ottanut, pellolle minä sen ajoin. Lähetin Petrin, meidän vahvan isäntärengin sanomaan, ettei Loginov ollut kotona ja että minä makasin vuoteessa heikkona sairaana, melkein hourailevana.
— No uskoikos? nauroi Ali Martikainen.
— Pakko sen oli uskoa. Petri seisoi koko ajan näinikään tässä ovella — Olga asettui uhkaavaan asentoon — valmiina tarraamaan sen pukarin kaulukseen. Ei siinä auttanut muu kuin peräytyminen. Itse tirkistelin ikkunaverhojen takaa, kun se meni ja puhisi mennessään.
Olga näytti, miten Shirnikov oli puhissut, saaden Ali Martikaisen niin hilpeälle tuulelle, että hän oli vähällä temmata Olgaa vyötäisistä ja ruveta tanssimaan hänen kanssaan.
— Mutta käydäänhän lopulta sisälle! huudahti Olga lopettaen ilveilynsä.
Ali Martikainen yritti samasta ovesta kuin eilenkin, mutta Olga selitti, ettei hän viihtynyt niissä huoneissa yksin ollessaan. Niissä tuntui liian väljältä ja autiolta.
— Saatte tällä kertaa tyytyä kokonaan, aivan kokonaan ja tinkimättä minun oloihini! pakisi hän mielistellen ja avasi vastapäisen oven.
He joutuivat puolihämärään huoneeseen, josta lemahti vastaan voimakas kukkasien tuoksu, sekottuen avoimista ikkunoista virtaavaan raikkaaseen ulkoilmaan. Ali Martikainen tunsi taas veren kohoavan poskilleen, mutta Olga oli koko ajan äänessä.