— Huh, kun täällä on jo pimeä! puheli hän. — Ihan kompastutte ja satutatte jalkanne johonkin näistä pyydyksistä.
Hän livahti Ali Martikaisen ohitse ja alkoi kurkotella katosta riippuvan lampun lasia, pyytäen Ali Martikaista avukseen.
Ali Martikainen tointui sen verran, että sai raapaistuksi tulen, sytytti sillä sydämen palamaan sekä otti sitten Olgan kädestä lasin ja asetti sen varovasti paikalleen. Hänen kätensä vapisivat, niin että Olga sen aivan hyvin huomasi. Pää kallellaan ja iloisesti myhäillen tarkkasi Olga lampun syttymistä seisoen aivan kiinni hänessä.
— Minä teen aina nämä askareet itse, selitti hän. — Tuntuu niin hauskalta tulla hämärään huoneeseen, jota ei kukaan ole kosketellut ja sotkenut.
Hän ryhtyi sulkemaan ikkunoita ja vetämään kaihtimia niiden eteen. Kun hän oli saanut sen tehdyksi, käännähti hän Ali Martikaiseen ja kysyi äänessään riemukas sointu:
— No miltä näyttää?
— Kaunista täällä on! sanoi Ali Martikainen ihastuksesta värähtävällä äänellä, melkein hartaasti.
Huone olikin ihastuttavan kaunis: vallitseva väri pehmeätä punavivahteista, huonekalut, seinäverhot ja kaikki tyyni sekä katosta riippuvassa lampussa varjostin, joka teki sen valon suurimmassa osassa huonetta vielä pehmeämmäksi, silmiä hyväileväksi, jättäen vain keskilattian kirkkaasti valaistuksi.
Olga lähestyi hymyillen Ali Martikaista ja selitti, että tämä oli hänen vierashuoneensa, johon ei kuitenkaan kaikilla ollut pääsyä.
— Paremmille tämä on, muut saavat tyytyä niihin yhteisiin, ja sinne saamme mekin mennä sitten teetä juomaan.