Sieltä löysivät he mustan ruotsin tannerruksen ja löysivät hankeen haudatun vahtikoirankin. He löysivät tarpeeksi todistuksia päästäkseen varmuuteen, kuka oli tihutyön tekijä. Riikon typerrytti tämä kaamea varmuus niin täydellisesti, ettei hänellä ollut paljonkaan toimintakykyä jälellä.
Mutta Hilipalla oli toimintakykyä, hän oli jo lähtenyt hiihtämään niemen kuvetta vetävää suksenlatua myöten, ja kun Riiko kysyi äimistyneenä, mitä hän aikoi, ilmoitti Hilippa taakseen katsahtamatta:
— Hiihdämme vähän tuonnemmaksi, niin näemme viepikö tämä jälki suoraan ruotsien uutistalolle!
Hän hiihti jo kovaa vauhtia sysien voimakkaasti sompasauvalla, jonka yläpäässä oli terävä karhukeihäs. Vasta nyt huomasi Hilippa tämän keihään ja hänen aivoissaan vilahti ajatus, että olipa hyvä, kun sattui käteen tällainen sauva. Aivan kuin Isä Jumala olisi siinä kiireessä satuttanut juuri tämän sauvan hänen kouriinsa!
Hilipan vauhti yhä paranee, hädin tuskin kykeni serkkumies häntä seuraamaan. Nyt lähestyttiin niemen sivussa olevaa mutkausta, jossa sakea metsätylväs työntyi kauemmas järvelle päin. Ja mitäpä näkyikään tuolta pimeän metsän rannaksesta, sieltä näytti irtautuvan hiihtäjä ja lähtevän kovalla vauhdilla kiitämään lahden perukkaa kohden!
Riilokin jo epäselvästi erotti tuon hiihtäjän ja nähtävästi oli Hilippa jo aiemmin sen äkännyt, sillä Hilipan vauhti oli kiihtynyt vallan hurjaksi. Ei Hilippa enää katsonut taakseen, ei hän välittänyt, kykenikö hitaampi serkkumiehensä häntä seuraamaan. Hän mieli tavoittaa pakenijan, ennen kuin tämä ennättäisi rantaan ja siitä omalle kartanolleen.
Riiko oli jäänyt jo kauas jälkeen, mutta yhä Hilippa parantaa vauhtiaan. Hän oli tunnettu ikätoveriensa kesken mainioksi hiihtäjäksi ja nyt olikin hänellä edessään otus, jota kannatti tavoittaa. Parastaan pani kyllä pakenijakin, mutta välimatka lyheni nopeasti ja pelastavaan rantaan oli vielä taivalta.
Pakenija katsoi yhtenään taakseen ja tämä hidasti hänen kulkuaan. Hilippa läheni kuin vihuri, kuin myrskyn ajama pilvenlonka. Hän otti pitkiä potkuja ja käsi puristi lujasti sompasauvan vartta. Nyt hän viskasi pois rukkasensa ja piteli sauvaa paljain kourin, keihään putkirauta tuntui kylmänä hänen kädessään ja sen terä välähteli pimeässä uhkaavasti. Mikäli hän saattoi huomata, oli se hyväksi hiottu ja tekisi kyllä tehtävänsä tarpeen tullen!
Mitä nyt? Pakenija pysähtyi ja jäi odottamaan perässä tulijaa. Huomasi kai, ettei ennättäisi rantaan ja valmistautui avoimella jäällä vastaanottoon.
Nyt syöksähti Hilppa hänen luokseen, mutta silloin välähti miehen kourissa kirves ja synkeästi kiroten hän sinkosi tämän aseensa tulijaa kohden. Vähältä piti, ettei maltiton hyökkääjä saanut sitä suoraan otsaansa. Vain äkisti sivulle paiskautuen notkea Hilippa vältti kohtalonsa, ja ennen kuin ruotsi ehti turvautua keihässauvaansa, sattui jo Hilipan ase hänen rintaansa.