Ruotsi kellistyi maahan. Vielä kirskahtivat hänen hampaansa, mutta valitushuutoa ei kuulunut huuliltaan.
Hengästyneenä silmäsi Hilippa rannalta häämöttävään taloon. Sieltä ei silmä erottanut pimeässä mitään liikettä, koko talo näytti autiolta ja kuolleelta. Kai siellä sentään valvottiin pirtissä ja tarkattiin pienistä akkunaluukuista palon kajastusta, mutta tokkopa lienevät huomanneet tätä melkein kotirannassaan tapahtunutta yhteenottoa.
Samantekevä, tottapa huomasivat, kun mies ei palaisikaan pirttiinsä.
Tottapa tulivat etsimään ja löysivät täältä löytösensä!
Hilippa kumartui uhrinsa puoleen ja kiskaisi keihäänsä pois haavasta, Hän pyyhki siitä enintä hurmetta uhrinsa vaatteisiin ja niin lähti hän hiihtämään takaisin Riiko serkkuaan vastaan.
Lumessa makaava mies näytti oikovan jalkojaan ja kuulosti hiukan ökisevänkin, mutta Hilippa ei enää katsahtanut taakseen. Hän arveli maksaneensa tihutyön riittävällä mitalla.
Käräjät oli käyty nopeasti, ilman todistajia… takamaan ylhät käräjät!
Hilipan ja Riikon palatessa takaisin palopaikalle oltiin siellä jo täydessä lähtötouhussa. Turkiskuormia oli hiukan pengottu ja näin syntyneihin koloihin olivat saaneet paikkansa Simanan emäntä Mateli ja molemmat tyttäret. Ei ollut onnettomuuden uhreilla muuta neuvoa kuin lähteä keskellä yösydäntä Kauro vanhuksen vierasvaraiseen pirttiin..
Kun rekensä luona askaroiva Kauro huomasi Hilipan ilmestyvän pihamaalle, tiedusti hän ohimennen:
— Ka missäpä kävitte hiihtelemässä?
— Tuolla kävimme rannassa… vanhoja suksenlatuja tarkastelimme! vastaa
Hilippa vältellen.