— Perhanan roskaa! räsähti tullimies kiukusta kipenöiden. — Molemmat arkulliset yhtä täynnä samanlaista joutavaa roskaa!
Herra Henrikki pihisi raivosta, mutta leikintajuinen laamanni ei voinut peitellä hymynvärettä suupielissään. Hän virkahti suopeasti:
— Näyttääpä siltä, että hänellä onkin arkuissaan luvallista tavaraa. Mitäpä noista suotta kaivelemaan ja sotkemaan, sulkekaa arkut ja viekää ne takaisin veneeseen!
Naurua ja pilapuheita alkoi kuulua markkinarahvaan joukosta ja herra Henrikin ja syökärin piti kiltisti niellä kaikki tämä. Kaiken kukkuraksi alkoi Hilippa vielä pyydellä tullimieheltä paperia, että hän oli näyttänyt näitä tavaroitaan valtojen edessä ja että ne oli havaittu luvallisiksi kaupata kaikkialla Karjalan ristirahvaan elinmailla.
— Vai vielä paperia vaatisit, pirun sikiö! räsähti viskaali Pentti äkämystyneenä.
Mutta laamanni sekaantui nyt keskusteluun ja selitti, että tuollaisen paperin pyytäminen oli vallan paikallaan, jos mies kerran aikoi lähteä myyskentelemään noita tavaroitaan Ruotsin Karjalassa. Mikäpä siis esti hänelle antamasta pyytämäänsä todistusta!
— Ka sitä minäkin ajattelen, pakisee Hilippa iloisesti ja tuottavasti. — Ylen on monta syökäriä matkan varrella, panevat vielä veitikat kiikkiin, jos ilman valtojen lupaa liikuskelen!
Ja niin sai kuin saikin Hilippa paperin, jossa sanottiin, että hänen oli lupa myyskennellä pyhiä ohranoita ja tuohustarpeita Ruotsin valtakunnan alueella elävälle karjalaisrahvaalle.
Hilippa jätti veneen Riiko serkkunsa huostaan ja käski tämän aloittaa kaupanteon, jos markkinaväen joukossa sattuisi olemaan hänen tavaroidensa tarvitsijoita. Vielä hän ohimennen suhahti pari muutakin sanaa Riikon korvaan ja läksi sitten ylen huolettomana kävelemään kaupunkisaarelta mantereelle.
Laudoista kyhätty käymäsilta vei aivan herra Henrikin virkatalon eteen. Siinä seisoi rappujen vieressä Brita neito, joka oli itseäänkin ihmetyttävän jännityksen vallassa odottanut, miten Hilipan seikkailu päättyisi.