Nyt hän näki jo Hilipan huolettomasta esiintymisestä, että hyvin oli tämä veitikka selvinnyt viskaalin ja hänen isänsä kynsistä. Jo mieli Brita uteliaisuuttaan häveten lähteä niskat kenossa sisään, mutta mikäpä lie hänet pidättänytkin lähtemästä. Totta tosiaan, hän ei tänä päivänä ollenkaan ymmärtänyt itseään, hän teki aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt. Nyt hän jo kuuli laskevansa leikkiä Hilipalle, naureskelevansa tälle, että taisipa sittenkin olla tiukka tarkastus tullihuoneen rannassa. Ja mikä poltti noita hänen poskiaankin niin kuin näkymätön tulenliekki olisi niitä kuumentanut!
Liekö Hilippa huomannut mitään tavallisuudesta poikkeavaa Britan käytöksessä. Hän tuskin pysähtyikään tämän kohdalla, pakisi vain melkein kuin ohimennen:
— Tuletko markkinakisoihin, Brita neito? Näkyivät tuolla jokivarrella kokkokallion luona tasoittavan kisapaikkaa, niin siitä tuli mieleeni pyytää!
— Minäkö markkinakisoihin… sinun mukanasi? häkelsi Brita tuskin kuuluvasti.
— Ka mikäpä minun kerallani lähtiessä? Vai pelkäisitkö minua, Brita neito?
Hetkiseksi hävisi tuo tavallinen ylimielinen hymy Hilipan huulilta.
Brita oli näkevinään hänen silmissään hiljaisen anelun tai mitä tuo lie
ollut, kummallinen häivähdys. Ja Mafilon pihaan kääntyessään virkahti
Hilippa matalalla äänellä, ylen pehmeästi:
— Mitäpä minusta pelkäämään, lähde pois kisoihin! Tulen tuolta saunarannasta sinua veneellä noutamaan!
VIII.
Yö on aika viileä, kevätkesän valju yö. Herra Henrikin virkatalon pihamaalla on jo hyvän aikaa vallinnut täydellinen hiljaisuus ja hiljaista on tuolla kaupunkisaarellakin. Vain sorsaparvi närisee saaren rantaruohokossa ja vedenpinnan yläpuolella häilyy hieno usvaverho, niin hatara ja ohut, että sen yön vaaleassa hämyssä juuri ja juuri huomaa.
Nyt liikahti jokin ovi herra Henrikin kartanolla, narahti tai kolahti sen verran, että sen yön hiljaisuudessa saattoi parahiksi kuulla. Se kolahdus kuului tuolta aittarivin ulkopäästä. Siellä oli Britan neitsytpirtti, kokonaan erillään muusta asuinrakennuksesta, saunatien puolella.