Varjon tavoin liukuu Brita oven raosta kesäyön hämyyn. Hän pysähtyy tupasensa nurkkavierelle kuuntelemaan ja puristaa hartioilleen kääräisemäänsä huivia tiukemmalle. Hän näyttää värisevän yön viileydessä ja Britan posketkin ovat tuiki kalpeat, mutta tuo kalpeus ja tuo väriseminen saattoivat johtua muustakin kuin yön viileydestä.
Brita kuulee sorsaparven närinän kaupunkisaaren rannasta ja näkee vedenpinnalla häilyvän usvaverhon. Hän silmää saunatietä varjostaviin koivuihin ja pihlajapehkoihin ja sitten asuinrakennuksen puolelle. Rakennuksen päässä Britaa lähimpänä on hänen isänsä suuri virkahuone; sen seinissä on tähän aikaan säätyläisilläkin vielä tavallisten luukkuakkunoiden sijasta pienet lasiruudut. Ne ovat vihreätä lasia ja välähtelevät kesäyön hämyssä Britan silmiin niin oudon ilkeästi… aivan kuin olisi isä siellä lasin takana ärähdellyt ja rypistänyt tuimistuneena kulmiaan.
Britan tarvitsi ottaa vain pari pitkää ja nopeata harppausta päästäkseen ensimmäisen saunatien vierellä kasvavan pihlajapehkon varjoon, mutta nämä harppaukset kysyivät voimia. Aukealta suojaan päästyään Brita vapisi uupumuksesta, raskas puutumus valui hänen jäseniinsä, hän horjahteli ja hänen täytyi nojata koivun kylkeen, jotta ei olisi kaatunut kosteaan heinikkoon. Sydänalassa ja päässäkin tuntui niin kummalliselta, Brita tuskin tunsi itseään eikä tiennyt, mitä teki.
Oliko hän todellakin Brita Henrikintytär… ylpeä ruotsi? Ja minne hän olikaan nyt menossa… varkaan tavoin hiipimässä?
Häpeän rusoitus värjää hänen kalvakoita kasvojaan. Kuitenkin hän horjuu eteenpäin, puulta puulle kulkien, ja kokee vahvistaa itseään sillä ajatuksella, että tuskinpa saunan luona oli kukaan häntä odottamassa. Ja hän kaipasi yön raikasta viileyttä, hän kaipasi sitä selvittääkseen sekavia ajatuksiaan. Mikäpä esti hänen siis menemästä saunan luo, siellä hän istahtaisi saunan nurkkavierelle veden viileyteen ja levähtäisi siinä.
Hitaasti hän kulkee, pysähtelee ja kuuntelee varmistuen yhä täydellisemmin, ettei saunan luona odottanut häntä kukaan. Jos lie joku käynytkin siinä, niin varmaan oli jo aikoja sitten soutanut tiehensä, sillä johan oli yötä kulunut pari pitkää tiimaa… niin hirveän pitkää Britan mielestä!
Saunarannassa oli kuitenkin odottaja. Muutamien askelten päässä saunasta kasvoi rantaäyräällä suuri raitapehko ja sen alla istui Hilippa pienessä veneessä. Hän liikahti hiukan ja nyökkäsi äänettömän tervehdyksen Britalle. Ei puhunut sanaakaan, ei edes moittinut Britaa siitä, että tämä oli antanut hänen odottaa niin kauan.
Eikä Britakaan puhunut mitään, vain hätäiseltään katsahti Hilippaan ja painoi päänsä alas syvän punan värjätessä kalpeita poskiaan. Niin hän kulki viimeiset askelet odottajan luo, pää kumarassa… aivan kuin nöyrtyneenä. Ja Hilippa otti hänet vastaan hellävaroen, nosti hänet voimakkain käsivarsin veneensä perätuhdolle ja asettui itse keskelle soutamaan.
Niin vei Hilippa, huoleton ja yltiöpää karjalaisbriha, markkinakisoihin
Brita Henrikintyttären… vei salasaksa mukanaan ylpeän ruotsin!
Markkinakisat kokkokallion luona olivat jo aikoja sitten alkaneet, mutta tuskinpa he niitä muistivatkaan. He soutelevat hitaasti, ensin virtaa ylöspäin, pysytellen koko ajan rantapuolella, jossa virran vastustus oli heikompaa. Taisivat he kulkea kisapaikan ohitsekin ja Hilippa lepuutti siinä airojaan, mutta kun Brita ei puhunut mitään kisapaikalle lähtemisestä, jatkoi hän jälleen soutuaan.