Hän oikaisi ne suoraksi ja silloin vasta nainenkin huomasi, että sukathan siinä oli. Mutta ihmeelliset olivat nämä sukat, niin hienoa ainetta, mitä lienevät olleetkaan, tuskin uskalsi niitä sormillaan hypistellä. Mutta Ilja Huurinainen selitti, että ne olivat hyvin kestävät, vaikka näyttivät niin ohuilta ja hataratekoisilta. Kun oli kengät hyvät, piti sukat myös olla tällaiset, niin silloin jalka rupesi vasta jalalta näyttämään.
Yrjön nainen oli aivan huumaantunut, hyvään aikaan hän tuskin tajusi, oliko valveilla vai näkikö unta. Mutta sitten hän havahtui ja hätääntyi, ei sanonut oikein tietävänsä, uskaltaisiko hän näitä tuomisia ottaa vastaan. Yrjö kun nämä näkisi, niin mitä vielä ajattelisi.
Mutta osasi Ilja Huurinainen naisen rohkaista ja suostutella. Niin sanoi, että mitäs näitä tavaroita tarvitsi nyt aivan heti mennä Yrjölle näyttämään. Panisi Aliina nämä piiloon ja sitten myöhemmin, kun kylillä kävisi, niin sanoisi itse sieltä ostaneensa. Vaikka kahvirahoilla sanoisi ostaneensa, jotka tänä talvena ansaitsi. Tuossa käärössä oli vielä silkkinen hamekangas, niin senkin voisi siellä samalla matkalla valmiiksi teettää, ei silloin Yrjöllä oisi mitään sanomista.
Oikeassa oli Ilja Huurinainen, mutta hänpä olikin niin sukkela mies asioita huomaamaan ja selittämään, eikä Aliina enää yhtään epäröinyt. Hän oli niin sanomattoman onnellinen saamistaan lahjoista, hänen elämänsä unelmat rupesivat täyttymään. Jo saattoi hän nyt kylillä näyttäytyä oikeiden ihmisten säätyyn kelpaavana, kukapa osaisi aavistaa hänen olevan Louhivaaran ruununtorpasta, kun vedettäisiin jalkaan nämä sukat ja nämä kiiltävät kengät ja siihen vielä hame sulkkuinen, uudenuutukainen sokaistaisiin. Häntä katseltaisiin, katseltaisiin, silmiä tähyäisi joka puolelta, kun hän kirkkotietä kulkisi.
Hän piiloitti lahjakäärönsä tuvan nurkassa olevaan vaatekaappiin, aivan perimmäiseen komeroon kätki, syvälle muiden vaatteiden alle. Ei Yrjö konsanaan tätä kaappia penkonut, mutta niin vain tuntui oudolta olo, kun ne tavarat olivat siellä. Kun Yrjö tupasessa askarteli, niin naisen silmä yhäti pälyi kaapille päin, Yrjön silmän välttyessä piti siepata sen avain ja toiseen kaappiin piiloittaa, astioiden alle kätkeä. Ei Yrjön nainen voinut itselleen sanoa, miten hän niin pelkäsi, ihan kuin kaapissa oisi suuri synti piilossa ollut, oisi siellä hiljakseen ovea liikutellut, häntä säikytelläkseen sysinyt. Pompahtaisi kerran ovi auki ja niin paljastaisi Yrjölle, kaiken paljastaisi.
Niin oli vielä arka nainen nuori, mutta kun päivällä yksin tupaseen jäi, niin silloin avaimen kätköstään etsi, vapisevin käsin aarteensa esille kai voi. Kauan hän näitä lahjatavaroitaan katselee, vilkaisee välillä ikkunaan, jotta eihän vain kukaan tulisi ja häntä yllättäisi, ja taas katselee ja ihailee. Koettaa hän jalkaansa hienoja sukkia ja kiiltäviä kenkiä, unia uneksii ja kuvittelee, miten hän kerran päivänä kesäisenä koko kirkkokansan lumoaisi. Kaukana hän kulkee, unohtuu pois mielestään Louhivaaran torppa ja hyvä miehensä, komean ja nauravan Ilja Huurinaisen rinnalla hän leveätä kirkkotietä liikkuu ja avautuu heidän edessään ihaileva kansan paljous.
Näin kiusaaja näytti hänelle maailman ihanuuden. Tiesi Ilja Huurinainen, mies kaikki koulut kokenut, millä hän salojen yksinäisyydessä eläneen naisen lumoaisi.
V.
Vielä enemmän väkeä Louhivaaran salolle virtasi. Joulunpyhien aikaan oli hiljaisempaa ollut, mutta pyhien päätyttyä toinen verta lisää hevosmiehiä ja tukinkaatajia pestattiin. Tuli myös muuta joukkoa, kaikenlaista kulkijaa, niin että ihmetellä piti tätä kansanvaellusta.
Mutta valiompaakin väkeä joukossa oli, metsäherra kävi ruununmiehenä työmaata tarkastamassa ja viikon verran myöhemmin tuli mistä asti lienee tullutkin norjalaisen yhtiön puolesta suuria herroja samanlaiselle tarkastusmatkalle. Jos lienevät Helsingistä asti olleet nämä herrat, niin oudoilta näyttivät ja vierasta kieltä keskenään puhuivat. Viikon verran asuivat Louhivaaran ruununtorpassa ja Yrjön nainen sai heille emännöidä.