Jo silloin Yrjön nainen sai omissa silmissään lisää arvoa, oli vähän muita vertaisiaan parempi mielestään. Tyytyväisiä nämäkin suuret Helsingin herrat olivat hänen emännöimiseensä, häntä kilvan kehuivat, kiittelivät. Ja niin olivat iloisia veitikoita, mutta yhtä hyvä oli heidän joukossaan Ilja Huurinainen, komea ja sukkelasanainen Ilja Huurinainen. Häneltä Helsingin herrat kaikessa neuvoa kysyivät, hän kaikki tiesi ja osasi toisia opastaa.
Oikeita markkinoita ruvettiin nyt tilipäivinä tukkilaistuvilla pitämään. Läheltä ja kaukaa silloin tuli kauppasaksoja, suuret kuormalliset tavaraa toivat, siellä ne kaikkien nähtäväksi levittivät. Tahtoi myös Yrjön nainen markkinoille lähteä, aina kuuli sitä tavaran paljoutta kehuttavan, niin kerran itse tahtoi lähteä näkemään ja ihmettelemään.
Ilja Huurinainen Yrjön naisen markkinoille vei. Oli Iljalla suuri matkareki, korkeaperäinen ja leveä riehtiläs, siihen hän Aliinan istutti, monet peitot ja vällyt nahkaiset ympärille kääri, itse viereen asettui heponsa kukkatupsuohjaksia pitelemään. Niin ajoivat markkinoille, onnellisena istui Yrjön nainen kukkeaposki Ilja Huurinaisen rinnalla. Jo näki unelmiensa täyttyvän, kaikki heidät huomasivat, heille kohteliaisuutta osoittivat. "Pois tieltä väistykää!" niin väkijoukossa huudeltiin, "Ilja Huurinainen tuolta tulee. Itse on siinä Ilja Huurinainen, komea on hepo ja muut vehkeet ja nainen nuori on rinnallaan!"
Niin kohisi äänet satapäisen joukon heidän ohi ajaessaan. Ja oli nahkaisten peittojen alla tavaraa, monet paketit ja kääröt, Ilja Huurinaisen markkinoilta ostamia. Ei itsensä Yrjön naisen ostaa huolinut, Ilja Huurinainen, komea ja naurava Ilja kaikki osti hänen mielihyväkseen. Mitäpä oli Iljan rinnalla hänen oma miehensä, orvoksi ja osattomaksi oisi elinijäkseen jäänyt, jos ei luojan onni oisi näitä norjalaisen hommia Louhivaaran salolle lähettänyt.
Näistä hyvää kaikenlaista herui ja hersyi. Oli iloista elämää heidän pienoisessa pirtissään, karttui hänelle rahaa emännöimisestään ja karttui tavaraa. Jo oli kaapin kätköissä monta kääröä, joita ei Yrjön silmän tarvinnut nähdä. Ei hän niin pahoin enää peljännytkään, jo oli arka omatunto tullut rohkeammaksi, mutta niin oli vain parempi, jotta ei vielä tänä talvena kaikkia nähnyt, mitä oli saanut Iljalta, mitä muuten hankkinut.
Niin päivät ja viikot vierivät, Yrjö vain eräretkillään kulkee, saukkoja ja muuta metsänriistaa pyytää. Oliko niin sokea ikänsä metsissä elänyt mies, jotta ei oman naisensa elämässä mitään pahaa huomannut?
Kenties ei niin sokea ollut, kenties yhtä ja toista huomasi, mutta ei tahtonut siinä mitään pahaa nähdä. Niin oli tosiaan lapsellinen Yrjö Hänninen, hyvää omasta naisestaan uskoi. Puhtaan ja yksinkertaisen oli äitinsä, vanhauskolainen äitivainajansa, antanut hänelle elämänkatsomuksen. Pyhänä oli neuvonut kotinsa pitämään, pyhänä pirtin ja pyhänä miehen ja naisen yhteisen elämän. Tiesihän tosin Yrjö, että hänen naisensa oli toisissa oloissa kasvanut kuin hän itse, mutta uskoi sielläkin hänelle samaa neuvotun ja niin ei tahtonut enää ruveta neuvottua neuvomaan. Nainen nuori oli hänelle lupauksen antanut, oli hänelle jo lapsia synnyttänyt, niin tottapa tiesi myös kunnialla tiensä kulkea, puhtaana pyhäisen pirtin pitää ja puhtaana oman elämänsä. Vieras oli Yrjö Hänniselle ajatus, että oisi oman naisensa askelia pitänyt ruveta vaanimaan.
Lieneekö nainen nuori Yrjöä konsanaan oikein ymmärtänyt. Monasti niitä, Yrjön yksinkertaiseen ja hyvään uskoon kasvatettuja ihmisiä ymmärretään huonosti, mutta tällainen ihminen vain salassa kärsii, ei valittamaan rupea. Kärsii ja odottaa, että hyvä uskonsa kerran vielä täyttyisi.
Niin Yrjö odotti, mutta synti jo pyhäisen pirtin seinien sisällä hiiviskelee, siellä komeroiden kätkössä piileksii. Se myös aikaansa odotti.
Jo sai tuosta Louhivaaran Yrjö ensimäisen varoituksen.