Kauniita olivat silmälle nämä maat. Korkealle Louhivaaran laelle ja melkein yhtä korkealle Naurisvaaralle näkyi niin paljon maailmaa, että siihen oisi mahtunut kymmenen kirkkokuntaa, jos ihmisiä oisi elänyt niin sakeassa kuin monin paikoin muualla maailmassa elää. Mutta täällä oli vain metsää ja metsää, ja siellä täällä vilahti metsän kohdusta kauniita salojärviä, jotka hymyilivät kuin jumala isän silmä eränkävijän iloksi. Kauimpana lounaassa kangastelivat korkealle kohonneina satasaarisen ja malmirikkaan Koitereen suuret vedet, toisaalta suuria saloja siinteli, loputon jono vaaroja sineten ja sineten, aaltomaisina etenivät ja Aunuksen rajan kaukaisuuteen hävisivät.
Tämän maan ainoa asukas oli näihin aikoihin Louhivaaran Yrjö Hänninen. Ruununtorppari hän oli ja Louhivaaran vartiopiirin metsänvartija, ja hänen pieni torppansa oli rakennettu Louhivaaran korkeimmalle laelle. Siellä hän eli kuin hallitsija valtakuntansa keskellä, suurten metsien laajan valtapiirin keskellä.
Paljon rakasti Louhivaaran Yrjö näitä hoitoonsa uskottuja metsiä. Niiden kohdussa oli äitinsä hänet synnyttänyt, täällä oli hän ikänsä kaiken elänyt. Ja jo hänen isänsä ja isoisänsäkin olivat täällä Louhivaarassa eläneet. Ne olivat myös olleet metsänvartijoita ja ruununtorppareja, koko suku, ja isävainajaltaan oli Yrjö Hänninen virkansa ja torppansa perinyt. Yrjön isävainaja oli ollut suuri eränkävijä, monta oli hän vihaista kontiota kaatanut, mutta vihdoin kontio hänet itsensä pahoin runteli. Siitä tautivuoteeseen kääntyi ja aikaisin manalle meni, kuusitoistavuotias oli silloin vasta Yrjö. Mutta vanha metsäherra vainaja oli paljon pitänyt hänen isästään ja niin nimitti hänet nuoruudestaan huolimatta isänsä viran perijäksi.
Kunnioituksella Yrjö Hänninen vanhaa metsäherraa ja isävainajaansa muisteli. Omituisia miehiä olivat he kumpainenkin olleet, metsän lumot kai olivat heidän veriinsä tarttuneet, niin rakastivat näitä Louhivaaran saloja. Yhtenä syksyin keväin näitä maita samoilivat, metsästivät, teiren kiimassa kävivät, soidinmetsoa pyydystivät ja hän pilttinä pienoisena sai mukana saapastaa. Kummasti tuulonen tohahteli korkealla honkien latvoissa, kun he aamuisin selkosia samosivat. Vavahti oudosti hänen, pienen piltin sydän, kun tuon kumman tohahduksen kuuli, mutta näin hänelle vanha metsäherra silloin opetti:
— Kuule, poika, metsän jumalainen siellä latvoissa liikkuu. Se kulkee ja katselee, että kaikki on hyvin ja oikein hänen metsissään.
Vielä enemmän hänen sydämensä silloin vavahti, kun vanha metsäherra näin opetti, kumma hartaus silloin mieleensä tuli ja syvälle jäi tämä opetus hänen sydämeensä. Vielä miehenäkin metsäherran sanat muisti, joka kerran muisti, kun tuulen tohahduksen hongikossa kuuli tai kuusi haasteli hänelle omia tarinoitaan öisellä nuotiolla. Metsän jumalan uskoi sieltä hänelle tarinoivan ja hartaana silloin silmänsä risti. Niin oli metsän lumo hänenkin vereensä taittunut eikä hän kysynyt, oliko pakanuutta vai totista hartautta, kun tällä tavoin jumalaansa palvoi.
Yrjön äiti oli omalla tavallaan myös ollut harvinainen nainen. Hän oli kreikkalais-katolinen, niinkuin kaikki Louhivaaran asukkaat olivat alusta alkaen olleet, mutta tämän lisäksi hän oli harras vanhauskolainen, joita vielä joskus tapaa näillä rajasaloilla. Vain yhden pyhänkuvan suvaitsi pirttisensä nurkassa, jumalanäidin kuvan. Sen edessä paloi pieni lampputuikku, ja kuva ja tämä lampputuikku pirtin pyhittivät. Oli monta suurta syntiä, joiden tekeminen oli äidin pirtissä ankarasti kielletty, ja kaikkein suurin synti oli tupakoiminen. Niin opettivat vanhauskolaiset, ja äiti ei näistä opetuksista suostunut tinkimään. Isävainaja ja vanha metsäherrakin saivat tyytyä vetelemään haikuja rakovalkean ääressä metsään yöpyessään. He alistuivat siihen, vanha metsäherra selitti vanhauskolaisten olevan maailman parhaita ihmisiä. He olivat aikanaan paljon kärsineet uskonsa vuoksi ja niin olivat he hyviksi tulleet, mutta tämä hyvä ja puhdas usko oli jo häviämässä pois maailmasta.
Totta puhuen äiti oli pitänyt isää ja metsäherraa jonkunlaisina puolipakanoina. Sanoi heidän palvovan metsällistä, mutta hyvin nämä kolme ihmistä muuten tulivat toimeen keskenään. Yrjö ei silloin pienenä pilttisenä tarkalleen tiennyt, oliko äidin vai isän ja metsäherran usko parempi. Hänestä molemmat olivat hyviä, kotona hän kunnioitti äidin jumalaa, metsässä metsän jumalaista, josta metsäherra oli hänelle opettanut.
Niin teki Yrjö yhä edelleenkin. Nyt oli Yrjön äitikin aikoja sitten kuollut, mutta vielä olivat kuva ja lampputuikku hänen pirttisensä nurkassa. Kuva oli jo pahoin savustanut, mutta Yrjö ei hennonut sitä poistaa eikä toiseenkaan vaihtaa, sillä uusi kuva oisi ollut hänelle vieras. Tämä vanha oli tuttu ja rakas.
Yrjön nainen ja tämä uusi metsäherra eivät näistä vanhoista asioista paljon tietäneet. Uusi metsäherra ei tosin ollut paljonkaan Yrjöä nuorempi, Yrjö oli nyt muutamaa vuotta vaille neljäkymmentä ja metsäherra taisi olla pari vuotta häntä nuorempi. Mutta metsäherra oli vasta äskettäin tullut näille maille ja mistäpäs hän oisi kaikki entiset asiat tiennyt. Hän harrasti uudistuksia, suunnitteli niitä ja puhui niistä innostuneena Yrjöllekin, mutta Yrjö ei kaikkia näitä suunnitelmia ymmärtänyt, sillä hän oli vanhoillinen. Suurten metsien eläjät ovat aina vanhoillisia, sadassa vuodessa ei ikimetsässä paljon näkyväistä tapahdu, vaikka elämä siellä kulkeekin ainaista kulkuaan. Siksi siellä ollaan vanhoillisia, suhtaudutaan epäluulolla kaikkeen sellaiseen, joka jollakin tavoin poikkeaa suuren metsän ikuisesta järjestyksestä.