Yrjön nuori ja kukkea nainen harrasti myös uudistuksia. Hän oli uskonnoltaan luteerilainen ja niin oisi hän kerran tahtonut poistaa Louhivaaran tupasen nurkasta savustaneen pyhänkuvan ja lampputuikun. Siitä asiasta syntyi heillä sananvaihto, mutta kuva jäi paikalleen. Kuitenkin tämän tapahtuman jälkeen Yrjö tiesi naisensa kantavan salaista kaunaa äitivainajansa muistolle, ja se koski kovasti hänen herkkään mieleensä, se kauna heitä toisistaan vieroitti. Nainen oli jo aikaisemmin ikävöinyt Louhivaaran metsien yksinäisyydessä, tämän jälkeen hän entistä enemmän ikävöi. Jollei heillä oisi ollut lapsia, kahta poikasta, niin oisi saattanut käydä miten hyvänsä. Mutta lapset ovat aina lujia siteitä, ne pitävät koossa sellaistakin, joka muuten särkyisi ja hajoaisi. Niin ne pitivät koossa heidänkin yhdyselämäänsä, vaikka kumpainenkin salaisuudessa kärsi ja kalpasi parempaa.
Yrjö pakeni kaipauksensa ajamana metsiin, siellä hän harhaili, kuunteli metsän tarinoita, koetti löytää niistä mielelleen viihdytystä. Kevät ja kesä, syksy ja talvi vaihtelivat, mutta aina hän samoili metsissään, tarkkaili siellä elämää, teki huomioitaan. Hänestä tuli vähitellen jonkunlainen metsänfilosoofi, erakkofilosoofi. Hänelle tuotti lapsellista iloa jokainen uusi löytö, olipa se miten vähäpätöinen hyvänsä.
Varsinkin keväällä oli metsässä elämä ihmeellistä, kaikki silloin nuortui ja uudistui, kaikkialla kohisi kumma tenhovoima. Kun katseli esimerkiksi vakavia honkia tai noita harmaapartaisia kuusia, naavaisia korven jättiläisiä. Ne torkkuivat, torkkuivat välinpitämättöminä talviunessaan. Mutta annappas kun kuusikon alla virtaava salopuronen alkoi kutitella niiden varpaita, niin silloin nämä harmaat patriarkat heräsivät, alkoivat sukia ja koristella haiveniaan, nyökyttelivät ensimäisenä tervetuliaisiksi päätään muuttolinnuille, jotka suurina laumoina saapuivat matalalla kulkevien pilvien ja lämpöisenä vihmovan vesisateen mukana. Niin ne hullaantuivat ja keikaroivat nuo naavaiset vanhukset, luulottelivat olevansa vielä parhaassa kosimisijässään. Aivan pyrki Yrjöä naurattamaan niiden hulluttelu, eikä hän silloin yhtään ihmetellyt, jos kaikki muut metsän eläjät, teiret ja metsot ja pyyt ja palokärjet ja kaikki muutkin kilpaa hulluttelivat. Nuortuneeksi hän itsensäkin tunsi keväällä, ei silloin paljon nukkumaan joutanut. Valoisat kevätyöt teiren kiimassa kulki, soidinmetsoa pyysi, päivät kalankudulla Louhijärven poukamissa souteli.
Hyvin hän viihtyi myös kesäisin metsässä. Silloin piti puhdistaa hongikoissa vaivaispuita, vaikka niitä Louhivaaran vartiopiirin metsissä olikin hyvin vähän. Sitten oli paljon muutakin katselemista ja puuhaa kesällä. Louhivaaran alla koivikkonotkelmassa oli Yrjöllä pieniä niitty raivauksia, siellä hän möyri ja ojia siivosi, maassa lahovia juurikkaita väänsi. Mutta välistä unohtui Yrjö kesken työnsä tarkastelemaan teiren poikueita, joita asusti niittynotkelman viereisessä metsässä. Siellä ne viettivät nuorta ja huoletonta elämäänsä, ja tämä elämä tenhosi Yrjön mieltä. Hävetti aivan muille sanoa, miten tuo elämä häntä tenhosi, mutta yksinään kun oli metsän kätkössä, niin silloin voi vaikka kesken kannon vääntämisen lähteä angervojen ja sananjalkojen alla vilistäviä teiren poikueita etsimään. Ei ollut silloin muuta näkijää kuin metsän jumala, mutta Yrjö tiesi, ettei se hänelle nauranut. Korkeintaan se saattoi salaisesta piilopaikastaan hymähdellä hänen hommilleen, he kyllä tulivat toimeen keskenään. Jos vain oisi tullut niin hyvin toimeen oman naisensa kanssa.
Yhä Yrjö rakasti naistaan, uskoi sen ajan joutuvan, jolloin he paremmin ymmärtäisivät toisiaan, jolloin hänen naisensa sopeutuisi suurten metsien elämään, niinkuin hän itse oli siihen sopeutunut.
Niin uskoi Yrjö, mutta tämä hyvä usko osoittautui pian harhakuvitelmaksi. Uusi aika teki tuloaan Louhivaaran suurten salojen hiljaisuuteen. Huonosti soveltui Louhivaaran Yrjö uuden ajan tuuliin ja niin sai hän kokea monta kovaa kolahdusta.
II.
Nuori metsäherra uudistuksia harrasti ja Suomen ruunu tarvitsi paljon rahaa. Niin norjalaiselle myytiin huutokaupassa suuri lohko Louhivaaran metsiä, myytiin kaikki Naurisvaaran parhaat selkoset ja lisäksi kuusia, monta sataatuhatta runkoa yhteensä.
Louhivaaran Yrjö koetti puita leimatessa suostutella metsäherraa, että myytäisiin vain harventelemalla, puu sieltä toinen täältä otettaisiin, niin metsään ei tulisi autiopaikkoja. Tietäähän tuon, kun Yrjö oli vanhoillinen mies näissä asioissa, niin sen vuoksi hän meni tällaisia ehdottelemaan. Häntä peloitti, ettei hakatun metsän paikalle enää uusi taimisto kohoaisikaan. Miltäs silloin autiokankaat näyttäisivät, alaston maapoloinen ikäväänsä itkisi ja itkeä pitäisi ihmisenkin moista surkeutta nähdessään.
Mutta metsäherra vain nauroi Yrjön pelolle. Nämä olivat lihavapohjaisia maita, hyvin täällä nuori metsä hakatun paikalle kasvaisi. Saivat mennä yli-ikäiset hongikot putipuhtaaksi, niin saataisiin nuorempaa verta tilalle. Se oli uudenaikaista menettelyä ja kannatti paremmin, nämä vanhat hongikot olivat jo joutavaa ylellisyyttä.