— Uskoneeko metsäherra itsekään, jotta niiden uusien metsien istuttamisesta mitään tulee. Puhuu vain niin meille yksikertaisille ihmisille.
Taas sanoi nainen Yrjön omat sydämen aivoitukset. Yrjöä harmittaa, kun hänen salaiset huolensa näin seulotaan ja selvitellään nähtäviin, hyvin tuo nainen näki hänen lävitseen. Jos vielä tätä puhetta jatkuisi, niin jo nainen hänet sanoissa solmiaisi, näyttäisi niinkuin peilistä hänelle, mitä hän oli tämän uuden metsäherran hommista ajatellut ja aprikoinut. Kiusaantuneena päättää Yrjö tehdä lopun väittelystä ja niin naiselleen virkahtaa:
— Olet sinä kovin mielistynyt näihin norjalaisen miehiin. Muta emmehän me kaikki ole samaa maata, toisesta tulee norjalaisen mies ja Ilja Huurinainen, toisesta ei tule.
Sävähti naisen sisässä, kun Yrjö tämän sanoi. Arka omatuntoko näin hätkähti, aivan kuin Yrjö oisi sanoillaan vihjannut, että jopa hänkin aavistaa ja on huomannut. Mutta kiukku jo sitten mielessään kiehahti, halutti Yrjölle tuiskahtaa: "Ei näykään sinusta ikipäivinäsi tulevan Ilja Huurinaista!" Sentään mielensä malttoi, näki hyödyttömäksi torailun ja Yrjön suostuttelun norjalaisen palvelukseen. Niin Ilja Huurinaisen komean lahjahuivin hartioilleen kietaisi ja ulkotöille tuvasta tuiskuna lähti.
IV.
Yrjö päivät talviset metsiä hiihtelee, saloja samoilee. Norjalainen oli häntä miehekseen houkutellut, mutta Yrjö rakasti liian paljon vapaata eränkävijän elämää. Nuoruudestaan saakka oli syksyt talvet metsästellyt, niin nytkin jättää herran huomaan norjalaisen hommat ja muut huolet, mielitöihinsä painautuu.
Ilveksen hiihtämistä Yrjö intohimoisesti rakasti. Niiden jälkiä hän päiväkaudet etsii, näin syystalvesta pehmeän lumen aikaan oli niiden otollisin pyyntiaika. Silloin ilves pian puuhun pakeni, naavaiseen korpikuuseen kapaisi ja sieltä lumisten oksien alta lähenevää erämiestä vihaisesti kyräili. Sieltä oli se helppo hyvin tähdätyllä laukauksella maahan pudottaa.
Ja sitten asusti näillä saloilla runsaasti saukkoja, mustia kiiltokarvaisia veden venkaleita. Niiden mieluisia elinpaikkoja olivat salojärvien ja lammikoiden väliset komokkopurot, joissa vesien jäähän mentyäkin oli korpikuusten juurien alla runsaasti onttoja paikkoja niiden piileskellä ja einettään hakea.
Saukkoja pyydetään näistä puroista siten, että tuketaan purosen juoksu saukon menoreijän alapuolelta. Jonkun matkaa reijän yläpuolelle rakennetaan toinen sulku, mutta se tehdään niin hataraksi, että vesi pääsee siitä läpi virtaamaan. Niin täyttyvät vähitellen molempien sulkujen väliin jääneet ontot paikat vedellä ja jään alla piileskelevän kiiltokarvan on pakko tulla reijälleen ilmaa hengittämään. Viisas se on veitikka, voi monasti pysytellä reiltänsä suulla pitkät ajat, sen verran vain jotta nokkaansa vesirajassa pitää ja siinä vaaniskelee, näkyykö ympäristöllä mitään uhkaavaa vaaraa. Kärsivällisyyttä silloin erämieheltä kysytään, ei hyödytä yrittää ampumista avantoon, sillä silloin haavoittunut otus sukeltaisi puron kaukaisimpaan komoon kuolemaan ja sieltä se jäisi löytämättä. Mutta kun malttaa erämies tarpeeksi kauan piilossa pysytellä, niin jo kiiltokarva vaaniskelija ujuttautuu vihdoin ylös reijästään, mielii lähteä toiselle purolle uutta asuinpaikkaa etsimään. Silloin hyvin tähdätty laukaus, ja hangella kellottaa komea riista, jonka silkinhienosta turkista hyvät rahat markkinoilla maksetaan.
Monta oli Yrjö elämässään saukkoa pyydystänyt, hyvin näiden viisaiden veitikoiden elintavat tunsi. Paras pyyntipaikka hänen eräsaloillaan oli Pohjoiskorven puro Naurisvaaran takana, mutta sinne päästäkseen oisi pitänyt kulkea norjalaisen työmaan kautta Ei Yrjö halunnut enää tätä työmaata nähdä, niin jätti Pohjoiskorven puron rauhaan. Kauas vartiopiirinsä etäisimmille rajasaloille urkeni, sieltä uusia kiiltokarvojen elinpaikkoja etsi. Rauhassa sai siellä vielä erämies hiihdellä, ei kantautunut sinne peninkuorman taipaleen taa kaukaisinkaan ääni vihatun työmaan melusta. Siellä Yrjö taas omissa oloissaan eleli, päiväkausiksi unohti nykyisyyden ja tulevaisuuden huolet.