— Eivätpäs ole yhteisiä, intti Lauri vastaan. — Äiti vain koloja pistelee.
— Vai koloja, istuttaapas taimiakin, näenhän minä.
— Elähän nyt, Martti, jos muutaman taimen istutan, rauhoitti Mari. —
Lauri on pienin meistä kaikista, ja autoinhan minä sinuakin, kuu olit
Laurin kokoinen.
— Niin, ja minä autan sitten äitiä, kunhan tulen suureksi ja vahvaksi, selitti Lauri topakasti. — Sinun ei huoli sitten yhtään äidistä välittää, saat tehdä mitä muuta hyvänsä.
— Minäpä rupeankin suota kyntämään, kunhan tulen suureksi, julisti Martti. — Sitä suota, josta äiti on puhunut, jonka luota isä hakkasi hirsiä.
Oikein, Martti, aloita sinä vain suureksi tultuasi suon kyntäminen.
Kyllä me sitten jo Laurin kera kahdeltaan hoidetaan tämä kasvimaa.
Eikös niin, Lauri-pojuseni?
-— Hoidetaan me, vakuutti Lauri innoissaan. — Enkä minä lähde minnekään äidin luota. Martti kyntäköön vain sitä suota, jos tahtoo.
Näin luisti juttelu aherruksen kestäessä. Pojissa ilmeni jo silmäänpistävästi erilaiset luonteen taipumukset. Vankkatekoinen Martti oli enemmän isäänsä kuvitellen aina suuria tehtäviä. Vaikka hän olikin innokas kasvitarhamies, selitti hän suureksi tultuaan jättävänsä sen työn. Hänen piti sitten päästä kyntämään ja kylvämään isoja peltoja. Ja kun äiti oli kuvaillut, mimmoinen ihana viljamaa heidän suostaan tulisi, oli Martti siihen koko sydämestään kiintynyt. Alati väikkyi suo hänen mielikuvituksessaan; hän selitteli silmät säihkyen, mimmoisia pitkiä ja kauniita sarkoja hän sinne laittaisi.
Hentoinen Lauri-poika taas oli äitinsä ilmetty kuva, kirkkaat syvät silmät, usein miettivä ilme kauniilla lapsenkasvoillaan. Hän ei konsanaan muuta mielinyt, vaan tahtoi jäädä kasvitarhaan äidin kumppanina ahertamaan.
Hellävaroen ja valppaasti Mari ohjaili poikiensa eriäviä taipumuksia. Hän selitti, että molemmat olivat yhtä hyvää työtä, sekä suon kyntäminen että kasvitarhanhoito. Molemmat olivat samaa maata, jota heidän piti rakastaa, josta leipänsä ottaa.