Martti ja Lauri tulivat Peräkylän huvilayhdyskunnan kesken tunnetuiksi ja suosituiksi vieraiksi. Joka aamu heidän saapumistaan odottamalla odotettiin, heitä kestittiin voileivillä ja piirakoilla, kun toimittivat niin erinomaisia vihanneksia. Ne eivät olleet näivettyneitä, eivät matojen kaivelemia. Ne olivat oikeita herkkupöydän höysteitä.
Ja merkillistä. Ei Marin kasvitarha näistä yhä runsaammista päivittäisistä verotuksista näyttänyt yhtään kärsivän. Päinvastoin se muuttui päivä päivältä vain rehevämmäksi, täydemmäksi.
Se ihan uhkui hedelmällisyyttä. Sen vihannespenkit olivat niin upeita, niin herkullisen näköisiä, että vesi kielelle herahti niitä silmäillessä. Kurkut ja muut juurikkaat kasvaa väänsivät, niin ettei tilaa penkeissä tahtonut kaikille riittää, vaikka niitä joka päivä harvenneltiin. Tomaatit olivat jo suuria, meheviä möykkyjä, niinkuin kookkaat, pehmeät tahdaspallot, joista ohkaisia rieskoja leivotaan. Raparperin lehvät levisivät niin laajoiksi, että niiden alla olisi melkein voinut sadetta pitää. Hernemaa täyttyi ja paisui korkeaksi, läpipääsemättömäksi tureikoksi, sen kannatuskepit vääntyivät raskaan kuormituksensa painosta. Avaran kaalimaan pitkissä, hyvin hoidetuissa penkeissä rupesivat lihavalehtiset kaalit jo kilvalla kupumöykkyjä vääntämään. Joka kerran Marin kasvimaalla käydessään ukko Arttemi sitä kaalimaata ihastellen katseli ja kehui siitä syksyllä valmistuvan oikein taivahisen sadon. Eikä hän liikoja kehunut, kyllä se lupasi hyvän sadon. Ei näkynyt siinä ainoata matojen koloille syömää lehvää, ei ainoata vaalistunutta, kituen kasvavaa tuotetta. Kaikki olivat lihavia, vihantia, toinen toistaan höystyvämmän näköisiä. Hyvä lannoitus, hyvä maanmuokkaus ja huolellinen hoito olivat karkoittaneet kauaksi tuhoisat madot ja ruosteen. Ei niistä näkynyt jälkeäkään Marin kasvimaalla.
Ja entäs ne marjapenkit, ne Marin kasvimaan hyötymansikat. Ne olivat mahtavia kooltaan, meheviä ja maukkaita, niin että itsestään suussa sulivat. Niiden kauppaan joutuminen se vasta Marin kasvimaan maineeseen nosti. Niitä alkoivat monet juosta itse noutamassa, jotteivät vain missään nimessä ilman jäisi. Niitä poimittiin joka päivä suuret kopalliset, mutta aina ne Martin ja Laurin päivittäisillä kauppamatkoilla ahmaistiin jo ensimmäisillä huviloilla tyyten loppuun. Viimeisinä vuorolleen joutuvat saivat näppejään nuoleskella.
Niin menestyivät Marin kasviviljelykset. Ei pitänyt paikkaansa se Peräkylässä yleiseen jauhettu väite, ettei näistä heidän kylänsä pelloista kunnon satoa saanut, vaikka itse enkeli olisi niitä viljelemään pantu. Ei pitänyt, sen sai kuka hyvänsä nähdä, kun silmäili Marin peltoa. Se pelto oli kuin rehevä, yltäkylläisyydellä siunattu, puoleensa satumaan tavoin houkutteleva elämänsaari ympärillään leviävän kituvan kasvullisuuden, kelteiksi ahottuneiden peltokenttien, mieltä masentavan autiuden keskellä.
Mutta Mari oli myös muokannut ja lannoittanut peltonsa toisella tavoin kuin Peräkylässä tavallisesti tehtiin. Peräkyläläiset hoitivat peltojaan ilman huolta, tylysti ja halveksien, niinkuin vihattua äitipuolta hoidetaan, kun se on tullut vanhaksi ja vapisevaksi. Tuvan syrjäisimpään soppeen se sysätään, kun ei enää katsota sen talolle mitään hyötyä tuottavan.
Niin hoitivat peräkyläläiset peltojaan, mutta niin ei Mari hoitanut. Hän antautui työhönsä rakkaudella, hän vaali maaemoa hellyydellä, niinkuin oikea lapsi vaalii sitä, jonka nisistä on ravintonsa imenyt. Ja maa-äiti palkitsi Marin rakkauden kymmenkertaisesti. Tällä maankolkalla oli maa-äidillä vähän uskollisia lapsia. Mari oli Peräkylässä ainoa, ja niinpä maaemo häntä hyvitelläkseen näytti aivan tuhlaamalla tuhlaavan Marille antimiaan, nisiensä alati hersuvaa, ehtymätöntä hedelmällisyyttä. Siunaus seurasi Marin askelia, hänen uskollista aherrustaan. Kun hän pienikasvuisena, varreltaan hentona liikkui kasvimaansa keskellä, näytti aivan suoranaiselta ihmeeltä, että kaikki tuo hänen ympärillään versova, paisuva ja ylitsevuotavaisen runsas kasvullisuus oli hänen kättensä työstä hedelmöinyt. Se kasvullisuus näytti haluavan joka taholta häntä kohti käsivarsiaan kurkottaen häntä syleillä, hänelle siunausta toivottaa, antimiaan hänen jalkojensa juureen kantaa.
Ja Mari oli onnellinen työnsä menestymisestä. Hänellä oli paljon tekemistä, päivä tarkoin jaettu aamuvarhaisesta myöhään iltaan. Hänen piti kasvimaansa lisäksi hoitaa myös emännän tehtävät tuvassa sekä sen lisäksi kaksi lehmäänsä ja vielä sievoinen kanaparvi. Ne olivat myös Marille rakkaita, mutta päähuolensa hän sittenkin pani kasvitarhaansa. Se oli hänen tulevaisuuden toiveidensa luja perusta, sille hän aikoi kaiken rakentaa. Hän tunsi yhä uusien siteiden vetävän, kutsuvan itseänsä maan puoleen. Maa lupasi hänelle yhä runsaampia antimia, kun hän vain pysyi sen uskollisena lapsena.
Ja onnellinen oli Mari myös siitä, kun sai poikansa ahertamaan rinnallaan. Siitä päivästä, jolloin vihannesten kaupaksi kuljettaminen alkoi, olivat pojat tehneet aivan kuin täyskäännöksen. Kilpaa he nyt ponnistelivat äidin kera, hoitivat huolella sekä yhteistä kasvimaata että omia nimikkopenkkejään. Ne nimikkopenkit olivat nyt jo yhtä kauniita, yhtä reheviä kuin äidin penkit. Niistä otettiin jo joka päivä runsaasti antimia. Jo oli Martilla ja Laurilla omat säästökirjansa, uljaasti kirjoitettu nimi kannessa ja rivi mahtavia säästömerkkejä ensimmäisellä lehdellä. Äiti oli ne kirjat tuonut, ja niitä säilytettiin äidin laatikossa yhdessä koulutodistusten ja muiden kalleuksien kera.
Mutta eivät ne säästökirjat yksistään Martin ja Laurin harrastusta kasvimaahan kiinnittäneet. Yhtä paljon kannusti heitä työnsä hedelmien niin suurenmoinen menestyminen, niin runsaaseen kukoistukseen puhkeaminen. Se herätti heissä itseluottamusta, tuotti tyydytystä heidän heräävän voimansa toimintahalulle, antoi heille puhdasta, vilpitöntä työniloa. Eikä ollut nyt enää työskentely kasvimaalla väsyttävän yksitoikkoista, jommoiseksi se keväällä maanmuokkaus- ja istutusaikaan oli pyrkinyt lopulta käymään. Nyt oli työ jo siihen nähden leikintekoa, joka hetki se tarjosi uutta vaihtelua, uutta viehätystä. Kasvimaan hedelmöivä kauneus kiehtoi väkisin, veti puoleensa. Se imeytyi Martin ja Laurin veriin, vaikutuksille alttiisiin mieliin oikeana maahenkenä. Lisäkannustimena oli Mari osannut vedota työn käytännöllisiin tuloksiin, oli ohjannut Martin ja Laurin nuoren, kuohuvan toimintahalun oikealle tolalle, ja voimiensa takaa ponnistelivat pojat äitinsä uskollisina työtovereina.