— Miten niin? ihmetteli Antero.
— No siten niin, että silloin te tietysti joudutte naurunalaiseksi. Semmoinen kätevä rakennusmies, ja viitsii käydä kaaliryssien ammattia opettelemaan, vaikkapa vain leikillään.
— Viis minä siitä, mitä kyläläiset sanovat, huudahti Antero.
— Kyllä teidän pitää välittää, varoitteli Mari.
Anterosta tuli pian Martin ja Laurin hyvä ystävä. Maltittomina pojat hänen saapumistaan illan lähetessä odottelivat.
Mutta vähitellen, aivan Anteron itsensä huomaamatta, alkoi muukin voima vetää häntä sinne kasvimaalle. Yhä useammin unohtui Antero salavihkaa tarkkailemaan penkin ääressä kyykkivän Marin hommia, hänen näppäräin kätöstensä työskentelyä, hänen hentoja hartioitaan, hänen hieman ruskettunutta niskaansa, jonka pään ympäri tiukasti kääräisty huivi jätti paljaaksi.
Ei Antero voinut ymmärtää, mikä kumma voima piili tuossa niin hintelältä näyttävässä naisessa. Mutta siitä ei päässyt, Mari erosi jyrkästi useimmista muista naisista, joita hän tunsi. Ei hän ollut tavallisesti naisia arastellut, mutta tämän lähettyvillä meni kuin luonto pois. Piti varoa sanojaan, käytöstään, niin se hallitsi pelkällä olennollaan, vaikk'ei sanaa sanonut, ei edes katsahtanut.
Ja siitä Antero johtui taasen ajattelemaan, miksi Jaakko jätti tämmöisen naisen yksinään, suorastaan työnsi hänet pois luotaan, niinkuin Anterosta näytti. Siinä mahtoi piillä joku salaisuus, josta hän ei vielä perillä ollut.
Kerran Antero aivan ohimennen kysäisi, miksi Mari ei ollut ainoata kertaa käynyt huvilarakennusta katsomassa.
— Minäkö sitä katsomaan! pääsi Marin huulilta, ja samassa huomasi Antero hänen silmissään välähtävän torjuvan, miltei säpsähdyttävän päättäväisen katseen.