Peräkyläläiset olivat tapansa mukaan kerääntyneet Salamon Hakulin kärryjen ympärille. Siinä olivat vanha Anton Lempiäinen ja lenkosääri Taavetti Rehmonen poikansa Hermanin kera. Siinä olivat molemmat Salamonin hartaat ihailijat, Lopos-veljekset. Siinä oli monta muuta. Ainoastaan Jaakko Vesterinen oli poissa; häntä ei näkynyt koko pirssissä.
Salamon Hakuli, joka tiesi ja ennusti kaikki asiat, oli näihin asti pitänyt Peräkylän miehissä yllä horjumatonta uskoa sodan pikaiseen loppumiseen ja pietarilaisten paluuseen.
Ei tämä toivehikas varmuus muuten ollut oikeastaan Salamonin keksintöä. Alkuaan se oli ollut yleinen kaikkialla huvila-alueen alkuasukasten kesken. Venäläiset olivat karkuun lähtiessään jättäneet sen aivan kuin perinnöksi, lohdulliseksi muistoksi itsestään. Sillä hyviteltiin mieliä, se oli ainaisten keskustelujen aiheena ajuripirssissä, Tereskan sainoissa, tyhjiksi jääneissä paikallisten kauppiaiden myymälöissä, kaikkialla. Tuntui niin luonnonvastaiselta tämä nykyinen olotila, varsinkin pietarilaisten poismeno. Ei siihen voinut järki yht'äkkiä mitenkään mukautua semmoisen kuhinan jälkeen.
Mutta pakko näytti olevan mukautua. Pietarilaisia oli palannut takaisin pakoretkeltään vain muutama perhekunta, ja nyt alkoi syksy käsissä olla, joten oli enää hyvin vähän toiveita enempien paluusta ainakaan tämän kesän lukuun.
Eivätkä viestit sotarintamalta olleet sen valoisampia. Venäläiset oli käännytetty rutosti takaisin Itä-Preussissa, ja tiedettiin niiden nyt olevan pakomatkalla omalle maalleen. Se ei ennustanut sodan pikaista loppumista ainakaan sillä tavoin kuin venäläiset olivat uskotelleet. Berlinin valloitus, jonka piti tapahtua kädenkäänteessä, näytti lykkäytyvän tuota tuonnemmaksi, jollei jäänyt kokonaan.
Eipä siis yhtään kumma, jos Salamon Hakulin auktoriteetti joutui kovalle koetukselle Peräkylän miesten arttelissa. Halukkaasti kyllä edelleen kuunneltiin hänen toivehikkaita puheitaan, mutta alkoi kuulua epäröiviä ääniä.
Niinpä tälläkin kertaa Salamon joutui tyynesti asioita punnitsevan Anton Lempiäisen kera väittelyyn. Salamon kertoi juuri samana aamuna saaneensa kuulla muutamalta vanhalta, luotetulta setakaltaan, että saksalainen on pyytänyt rauhaa tsaarilta.
— Kuka se sinun luotettava setakkasi oli? tiedusteli Anton Lempiäinen epäilevästi naurahtaen.
— Se oli vanha pörssikauppias Kirilov, jonka huvila on siinä meidän tien alkupäässä. Kävi noutamassa mitä lie noutanut paperejaan. Se mies tietää asiat ja niin kertoi, jotta on Saksan Ville lähettänyt tsaarin luo salaisen lähettilään. Kuuluu leipä loppuneen saksalaiselta.
— Johan se on loppunut monta monituista kertaa, naurahteli Anton säyseästi. — Tuskin oli sotaa käyty kolme päivää, kun jo julistivat Berlinissä nälänhädän alkaneen.