Kaikki tiesivät jo sen, mistä Anton puhui. Useimmilla Peräkylän miehilläkin oli kellä enemmän kellä vähemmän vanhoja velkoja kauppias Kyllästiselle. Viimeisinä yltäkylläisyyden aikoina olivat ne aivan unohtuneet mielistä, kun ei Kyllästinen konsanaan muistuttanut. Mutta nyt oli yksi ja toinen jo saanut muistutuksen. Kyllästisellä itsellään alkoi olla rahapula, kun liike oli äkisti joutunut kokonaan tukkoon ja piti siitä huolimatta monia maksuja suorittaa.
Ei tosin tiedetty Kyllästisen vielä vakavammin ketään uhanneen, oli vain säyseästi ohimennen huomautellut. Mutta mene tiedä miten kävisi, jos tätä seisahdusta kauemmin jatkuisi. Varsinkin olivat lenkosäären Taavetti Rehmosen asiat hullusti. Kyllästisellä oli hänen varalleen iso tukkii valmiita tuomioita. Ei muuta kuin kuuluta huutokauppa, pane vasara paukkumaan…
Odotettu juna saapui. Ei moni viitsinyt liikahtaa asemalaiturille päin setakoita vastaan. Hyvin jaksoikin lukea ne sieltä tulevat setakat, ei niistä kannattanut lähteä kilvoittelemaan.
Peräkylän miesten osalle ei liiennyt yhtä ainoata, ja niin alkoivat miehet ääneti päästellä irti hevosiaan.
Hetkisen kuluttua solui koko ajurijoukko tyhjiltään pitkin viertotietä pois asemalta. Se hivui eteenpäin vitkalleen kuin loputon hautajaissaatto. Saaton etunenässä kulkivat aseman ympäristöläiset. Heille lankesi se kunnia vanhimpina, arvokkaimpina yhteisen surun kantajina.
Seuraavina järjestyksessä tulivat Peräkylän miehet Ensimmäisenä näistä ajoi Taavetti Rehmonen. Taavetin hevonen oli laiha kaakki; sen lanteilta ja lautaselta olivat karvat pois kuluneet. Se siirteli mukuraisia jalkojaan uneliaasti, pää riipuksissa roikkuen. Itse Taavetti istua ruhjotti kuskipukillaan kokoon painuneena, iso ajurinlakki korviin asti upotettuna. Toisin ajoi Salamon Hakuli. Hän oli lykännyt hattunsa takaraivolleen ja käänteli punertavaa naamatauluaan puoleen ja toiseen yleistä huomiota vaatien. Salamon näytti aivan kuin tahtovan osoittaa tien ohessa seisoskeleville, että ollaanhan tässä uskollisesti mukana viimeiseen asti. Juonas Loponen istui kuskipukillaan vinottain, oikea käsi ohjaksia nykien, sivulla velttona roikkuva vasen käsi kulunutta ruoskan tynkää pidellen. Juonas kai kuvitteli setakan istuvan perässä ja koki säilyttää nöyrän, palvelushaluisen asenteensa. Anton Lempiäinen kulki kyläläistensä häntäpäässä. Melkein valkeaksi oli jo muuttunut Antonin kaunis, kiherä täysparta, ja väsynyt ilme oli hänen tavallisesti niin eloisilla kasvoillaan. Antonin miettivä katse tarkasteli vitkalleen ohi siirtyvien, suljettujen muotimyymäläin reklaamikirjoituksia, jotka olivat jo hieman haalistuneet. Samoin huomasi se katse lamppu- ja puhelinpylväiden kylkiin liimatut huvilain myynti-ilmoitukset. Anton ajatteli katkerasti hymähtäen:
— Tuolla ovat vainajien muistovärssyt, janoissa pylväissä pannaan vainajien perut myytäviksi.
Antonin jälkeen seurasi saatossa pieni katkeama, ja sitten tulivat silmänkantamattomana häntäjoukkona kaukaisempien syrjäkylien miehet, halpa, sekasäätyinen saattoväki, jossa näki jo kirjavia ajopelejä, tottumattomia, aloittelevia ajajia. Nämä aloittelijat näyttivät kaikkein masentuneimmilta. Ne eivät vielä osanneet yhteistä surua kantaa tyynellä alistumisella, niinkuin tekivät vanhat Kronstadtin käyneet, kaikki Kannaksen ja Inkerin ajurituvat nuohonneet veteraanit.
Niin taivalsi tämä loputon surusaatto eteenpäin. Ostajista tyhjien sekatavarakauppojen puotimiehet seisoskelivat alakuloisina myymäläinsä ovilla ja katselivat saattueen ohimenoa. Yksi ja toinen heistä yritti sormillaan laskea, montako hevosta oli saattueessa. Mutta kun oli päässyt Anton Lempiäisen paikkeille, niin huoahti väsymyksestä ja heitti sikseen.
Neljännen oikealle kääntyvän poikkikujan risteyksessä jakautui saattue. Muutamat harvat painuivat eteenpäin viertotietä pitkin, mutta suurin osa kääntyi syrjätielle, poikkesi yhteiseen surutaloon, Tereskan sainoihin.