Päästäkseen edes hetkiseksi irti niistä muisteloista rupesi Jaakko pitkinä, yksinäisinä iltoina huvilansa höyläpenkillä istuskellen mietiskelemään koko tähänastista elämäänsä. Hän suoritti pitkän tilinpidon aikaisimman nuoruutensa päivistä alkaen, jotka hän oli viereksinyt Kronstadtin ajurituvissa.
Koko sen pitkän taipaleen, puolitiehen kolmattakymmentä vuotta, oli Jaakko ajanut kuskipukillaan, eikä hän muistanut koko aikana ammattinsa itseään innostaneen. Aina oli hän tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä ajurina oloon. Ajoittain se vastenmielisyys oli muuttunut suorastaan kyllästymiseksi, niin että oli tehnyt mieli hylätä setakka keskelle taivalta ja livistää vaikka minne, kunhan vain olisi päässyt irti mokomasta hommasta.
Jaakko käsitti nyt entistä selvemmin, mistä se vastenmielisyys perimmältään johtui: Ei konsanaan hän ollut saanut tuntea sitä tyydytystä, minkä antaa oikea, hedelmällinen työ ja ponnistelu. Hän oli elämänikänsä ikävöinyt työhön, tarmoa ja voimia kysyvään ponnisteluun, mutta ammattinsa, isiltä, orjavallan ajoilta peritty ammatti ei ollut työtä. Ei silloinkaan se ollut työtä, kun se aikaisimpina nuoruusvuosina Kronstadt'issa rehkiessä näännytti hänen ruumiinsa, turrutti ja murjoi hänen nuoren, vaikutuksille alttiin sielunsa. Se oli silloinkin vain hedelmätöntä vieraan orjana raatamista, ropottia, niinkuin vanha, kuskipukilla harmaantunut Anton Lempiäinen sen kerran oli ristinyt.
Ainoa valonhäilähdys hänen elämässään oli ollut hänen naimisiin joutumisensa Marin kanssa. Se ajo oli ollut hänen elämänsä ainoa mieluinen, ihana ajo, kun hän toi Lempaalasta nuoren vaimonsa omaan kotiinsa, jonka kartano silloin oli aivan uusi, tosin osittain velkarahoilla rakennettu. Valoisalta oli silloin tuntunut tulevaisuus. Suuria oli hän silloin unelmoinut, ja Mari oli ollut mukana hänen unelmissaan, sillä he rakastivat syvästi toisiaan. Heidän onnellaan ei silloin tuntunut olevan mitään rajoja.
Mutta raja oli pian ilmestynyt, sukeltanut esiin aivan varkain, huomaamatta. Jo muutaman vuoden kuluttua oli Mari alkanut ikävöidä, kaivata jotain, jota heidän kodistaan puuttui. Ei Mari ollut alkuaikoina siitä kaipauksestaan mitään puhunut, mutta yhtäkaikki hän oli sen huomannut. Päivät pitkät hän oli kuskipukillaan mietiskellyt sen syitä, oli monasti puhunut huolestuneena siitä myös Marin kanssa, mutta ei tainnut edes Mari itse olla alussa siitä oikein selvillä.
Nyt Jaakko käsitti senkin, mistä se ensimmäinen ohdake heidän kotionnensa tielle oli ilmestynyt, mistä siemenestä se oli itänyt. Se siemen oli piillyt tässä hänen ammatissaan, tässä vetelehtivässä loiselämässä. Sekä Mari että hän itse olivat aivan vaistomaisesti tajunneet, että heidän yhdyselämältään puuttui oikea perusta: He olivat alusta pitäen kuin kaksi turpeestaan poisleikattua ruoholyhdettä, jotka välinpitämätön käsi on sitaissut samaan nippuun. Eivät he olleet juurineen kiinni missään maaperässä, eivät he voineet imeä virkistäviä elinnesteitä. Ei heidän elämäänsä yhdistänyt mikään hedelmöittävä, näkyviä jälkiä kantava työ. Siksi heidän yhdyselämänsä, kotionnensa rupesi näivettymään, kuoleutumaan.
Vuosien vieriessä oli Mari kuitenkin löytänyt maaperän omalle elämälleen, kun oli perehtynyt ja kiintynyt kasvitarhahommaansa. Siitä lähtien heidän välinsä olivat muuttuneet entistään kalseammiksi, väkinäisemmiksi. Mari oli koettanut aina keväisin houkutella häntäkin mukaansa. Oli puhunut hänelle kasvitarhan laajentamisesta, oli puhunut laihtuneista viljelysmaista, suon ojittamisesta. Mutta ei ollut hän silloin jaksanut luottaa siihen hommaan, ei ollut ymmärtänyt, että juuri siitä voisi löytyä se pohja, jota heidän yhdyselämänsä kaipasi.
Nyt Jaakko näki sen niinkuin peilistä: Hän oli silloin jäänyt roikkumaan juurettomana lyhteenä vaimonsa mukaan, rasittavana taakkana. Oli tehnyt onnettomaksi oman elämänsä ja vaimonsa elämän.
Monasti oli hän yksinäisinä hetkinä metsäteillä ajellessaan melkein itkien ajatellut, miksi heidän elämänsä piti olla tämmöistä surkeaa kidutusta. Hän oli koettanut rehkiä ajossa hellittämättä tavoittaakseen takaisin pois luisuvan onnensa, oli maksanut vähitellen kaikki vanhat velkansa, jotka toisilla naapureilla olivat yhä avonaisina.
Mutta eihän se auttanut mitään. Onni oli paennut vain kauemmaksi. Mari oli vuosi vuodelta juurtunut yhä lujemmin maaperäänsä, mutta hän oli häilynyt, kitunut juuretonna, konsanaan oikeata työniloa tuntematta, konsanaan parhaita voimiaan ja toivotuksiaan työlleen omistamatta. Hänen karaisemattomat käsivartensa, joissa kerran oli sävähdellyt hillitön voima, olivat käyttämättöminä alkaneet näivettyä. Hänen notkea vartensa oli alkanut kuskipukilla istumisesta jäykistyä.