Urakkalaistensa pois mentyä vietti Jaakko päivänsä ypöyksinään huvilallaan. Sen ympärillä oli vielä runsaasti kaikenlaista rakennustyön aikana kertynyttä rojua, joka olisi pitänyt pois korjata. Niinikään oli Jaakolla siellä palstan ulommaisessa notkelmassa kaivontekeleensä.
Kumpainenkaan työ ei kuitenkaan sanottavasti edistynyt. Joka päivä kävi Jaakko kyllä pitkät ajat seisoskelemassa kaivontekeleensä reunalla, mutta alas sen pohjaan ei hän viitsinyt enää konsanaan laskeutua. Hän oli utelias näkemään, tulisiko kaivon pohjalle syksympänä vettä. Mutta vettä ei tullut, ei edes sen vertaa, että hiekansekainen pohjamulta olisi muuttunut liejuiseksi.
Ei Jaakko kuitenkaan enää tuntenut sanottavaa pettymystä kaivonsa vedettömyyden vuoksi. Aikansa sen reunalla seisoskeltuaan läksi hän hitain askelin kävelemään huvilansa pihamaalle.
Jaakko oli näinä viimeisinä viikkoina peloittavasti laihtunut. Takki näytti melkein tyhjänä häilähtelevän hänen kulmikkaiksi käyneillä hartioillaan, kun hän verkkaisin, juopuneen tavoin horjahtelevin askelin liikkui huvilarakennuksellaan. Myös olivat Jaakon posket painuneet entistään enemmän kuopalle, mutta samalla olivat kasvojen terävät, tarmokkaat juonteet aivan kuin vireestään lauenneet. Välinpitämätön, väsynyt ilme asusti niillä. Vain silloin tällöin nytkähtivät vielä alaleuan kiinnityslihakset hermostuneesti, kuin sisältäpäin tulevan, näkymättömän tuskanpistoksen vavahuttamina.
Jouduttuaan kaivolta huvilarakennukselle kiersi Jaakko tavallisesti hajamielisenä sen ympäri, pysähteli siellä täällä, silmäili hajallaan olevia lastukasoja, mutta niiden kokoamiseen ei hän ryhtynyt, vaikka kihveli oli siltä varalta kuistikon seinävierellä.
Sisällä huvilassa oli Jaakolla höyläpenkki, jonka ääressä hän aikansa kuluksi oli ruvennut näpräilemään venäläistyylistä koristekaappia ruokasaliksi aiotun huoneen nurkkaan. Tämän työnsä ääressä Jaakko parhaiten viihtyi, mutta ei sekään paljon edistynyt. Kun oli sysännyt muutamia kertoja höylällä, niin jo heitti sen pois kädestään ja istahti höyläpenkin reunalle levähtämään. Siinä voi hän istua pitkän rupeaman lattialla olevaan lastukasaan tuijotellen ja oikealla kädellään hajamielisesti sivellen höyläpenkkiin kiinnitetyn laudan sileätä pintaa.
Tämmöistä oli Jaakon työskentely huvilallaan. Hän oli kuin kummitteleva varjo, joka liikkui ja askarteli siellä entistä muistoa. Mutta niinkuin varjon työ ei konsanaan voi jättää näkyvää jälkeä, niin ei Jaakonkaan työ jättänyt.
Ajossa ei Jaakko enää käynyt. Hän suorastaan pelkäsi viertotien varrella olevissa pylväissä komeilevia huvilain myynti-ilmoituksia, joiden näkemistä ei ohikulkiessaan voinut mitenkään välttää. Yhtä masentavaa oli Jaakon mielelle muukin viertotiellä asuva autius ja sen autiuden keskellä alakuloisina, varjojen lailla harhailevat ihmiset. Pois piti paeta niitä näkemästä, painua omaan soppeensa, siellä yksinäisyydessä mietiskelemään suurten suunnitelmiensa särkymistä.
Ne suunnitelmat olivat auttamatta menneet myttyyn, sitä ei Jaakko edes yrittänyt itseltään kieltää. Ei Jaakko ollut Salamon Hakulin tapainen, ei voinut hän ummistetuin silmin kulkea toivehikkuuden lumoissa, kun joka puolella kohosivat aaveiden tavoin edessä olevan ahdinkoajan enteet.
Jaakko oli ponnistellut yli voimiensa, niin kauan kuin menestys näytti varmalta. Sitä jyrkempi oli nyt taka-askel, kun juuri päämäärään päästessä se viettelevänä kangasteleva menestyksen kultakaan oli yhdellä iskulla hävinnyt olemattomiin. Pohja oli mennyt Jaakon jalkojen alta, toivoton uupumus lamasi jokaisen hänen jäntereensä, alakuloisuus hänen mielensä maahan painoi. Koko viime talven, kevään ja kesän rehkiminen, Inon ajot, kaikki tyynni tuntuivat nyt Jaakosta järjettömältä, tympäisevältä unennäöltä, jonka olisi kauas karkoittanut muisteloistaan, jos olisi voinut.