Ei auttanut vasaramiehen muu kuin aloita tarina kymmenestä ruplasta. Pitkän hikoilun perästä hän sai huudon kohoamaan pari kolme ruplaa, mutta siihen juuttui kiinni lopullisesti. Muuan kauempaa tullut metsäkylän mies sai sukaiset ajopelit polkuhinnalla.
Näki tosiaan että jo alkoivat vähitellen uskoa seutukunnan ajuritalonpojat entisten ajopelien riittävän tulevan kesän setakkarahtiin.
Toiset nelipyöräiset menivät yhtä halvasta, eikä sen paremmin tehnyt kauppaansa ajurinrekikään.
Kun reslareki viimeisenä joutui myytäväksi, tarjosi Sion Lipiäinen siitä ensi sanaansa kymmenen ruplaa. Toiset ihmettelemään:
— Johan sie Sion taisit liikahinna paiskata. Retelihä se vaa o näköjää.
— En mie vanhan naapurin reteliikää henno… ihan lahjana siepata, selitti Sion silmiään räpytellen.
— No siin o yhe kerra rehelline mies, ihasteli vasaran heiluttaja, — niin pittää miehe haastella! Kymmene ruplaa ensimäine… Kymmene ruplaa toine… Vieläks pannaa lissää?
— No elähä käy ahnehtimaa, ko toine jo liikoja tarjoaa.
— En käy, en käy. Ilman leiki vuoksha mie vaa tarinoi, jottei asja aiva alkunsa tölpähtäis, ko taitamattoma papi saarna. Kymmene ruplaa ensimäine… toine ja… kymmene ruplaa… kolmas!
Kun Sion vetää retuutti ostamiaan retelejä syrjään, tiedusteli vanha
Anton Lempiäinen häneltä: