— No aiot sie, Sion, taas alottaa entiseen viisiin kalakaupan, vai mitä sie niillä reteleillä?
— Niin täytyy yrittää, hyvä ystävä, ei auta. Hailiapajille käkesin lähteäni, kuhan talvi ennättäisi.
— Sanohan muuta. Kronstadt on edessä meillä. Sinne tais vetäistä tie vielä vanhoilla päivillä ennen hautaan menoa.
— Niinhän tässä käy, niin käy. Säälin mie vähäsen Rehmostakkii, vanhaa miespoloa, kun vallan puhtaaksi kynivät.
— Eläpäs haasta. Vaikka sehän tässä lie yhen ja toisen kohtalo. Kerran vaan kuperrut pukiltais, kuperrut yhen kerran, ja siin jo vuotteloo vasaramies naputellakseen.
Keskustelu katkesi tähän. Vasaroimisessa alkoi uusi käänne. Rekien, rattaiden ja valjaidenmyynnin päätyttyä olivat vasaramiehen apurit tunkeutuneet sisälle huoneisiin ja alkoivat sieltä retuuttaa kaappeja, piironkeja, rikkeimiä pöytiä ja mitä vain käsiinsä saivat.
Näiden tavarain perässä ilmestyi pihamaalle myös talon naisväki: mamma
Rehmonen, talon nuorikko, Hermanin vaimo, ja talon täysikasvuinen tytär
Aliina.
Vanhemman Rehmosen vaimo oli jo tutiseva mummo. Hän itkeä tihersi hiljaa pihalle tullessaan pyyhkien tämän tästä ohuen, hartioillaan olevan huivinsa nurkkiin rähmääviä silmiään.
Itkussa oli myös nuorikko. Hänellä oli rintalapsi sylissään, ja kahden puolen helmoissa riippuivat vanhemmat vesat, nekin itkeä poraten täyden päältä.
Ainoa, jolla ei näkynyt vesiä silmissään, oli tytär Aliina. Hän oli pyntännyt ylleen parhaan pyhäpukunsa, ja pörröisen tukkansa katteena oli hänellä pitkä ryssäläismuotia tavoitteleva silkkiliina. Hän keikaliutteli niskojaan, aivan kuin näyttääkseen, etteihän tässä vielä niin köyhiä olla.